27. helmikuuta 2015

Jokseenkin elossa

Alkuvuosi on ollut todella raskas koulun osalta, mutta pikkuhiljaa alkaa näkyä valoa tunnelin päässä tai ainakin hetkittäisiä rauhallisempia hetkiä. Vapaa-ajan lukeminen on jäänyt aivan taka-alalle ja kerran meinasin jo kirjoittaa Gabaldonin Syysrummuista, että se on todella huono ja keskeytän sen kokonaan, mutta keräsin kuitenkin itsehillintäni kasaan ja päätin, että taistelen sen loppuun (koska olen idiootti, jos joku ihmettelee, että miksi ihmeessä). Seurauksena siitä, että Gabaldonin lukeminen on ollut kaikkea muuta kuin rentouttavaa, olen katsellut muutamia TV-sarjoja rentoutuakseni.

Minulla ei siis ole mitään kerrottavaa kirjoihin tai telkkariin liittyen, joten kirjoitan koulusta. En mitenkään ihan hirvittävästi haluaisi puhua aiheesta, mutta jos nyt vähän sohaisen sinne päin, niin ehkä selviän siitä elävänä. Monta kertaa hakiessani yritin etsiä lääkisblogeja ja saada niistä lisätsemppiä hakemiseen, kun väsymys iski päälle. Hakuaika oli todella kuluttavaa ja stressaavaa aikaa. Koskaan ei voinut olla varma tekeekö kaiken sen työn turhaan ja heittääkö vuosia hukkaan elämästä yhden ammatin tähden. Ehkä joku saa tästä tsemppiä itselleen tai sitten ihmisiä kiinnostaa muuten vaan nämä asiat.

Nämä faktat koskevat nyt vain yhtä ainoata yliopstoa Suomessa enkä mene takuuseen niiden paikkansa pitävyydestä muiden osalta.

1. Paluu peruskouluun. Lääkis ei ole kovinkaan yliopistomainen koulu valinnaisuuden ja vapauden osalta vaan meille isketään lukujärjestykset käteen aivan kuten ylä- ja ala-asteella ja niitä on noudatettava. Meillä ei ole varsinaista luentopakkoa, jollainen ilmeisesti joissakin lääkiksissä on. Muuten meillä on viikossa vähintäänkin kaksi pakollista menoa koulun osalta, useimmiten enemmän. Ne voivat olla esimerkiksi seminaareja, ryhmätöitä tai tutoreita. Mitä pidemmälle koulu menee, sitä enemmän se vaatii aikaa ja omistautumista ja tällä hetkellä pakollista on kyllä melkeinpä joka päivä. Minä olen henkilökohtaisesti pitänyt aina enemmän siitä, että en joudu itse käyttämään aikaa ja energiaa aikataulujen suunnitteluun enkä ole siitä syystä mitenkään erityisen katkera vapauden puutteesta. Lääkiksessä ei siis joudu taistelemaan sen perinteisen yliopisto-ongelman kanssa eli itsensä aikataulussa pitämisestä ja mielettömästä vapaudesta kaiken suhteen.

2. Pakolliset menot. Kuten jo mainitsin, meillä todellakin on erikseen määriteltyjä pakollisia menoja. Uskoisin, että tämä tutkinto on yksi yliopiston nihkeimmistä oman päätäntävallan suhteen. Pakollisista opinnoista ei voi olla poissa ja tuntuu vähän siltä, että sairauskaan ei ole riittävän hyvä syy. Oli se pakollinen sitten miten turha keissi tahansa. Nykyään siihen on onneksi puututtu ja yhdestä pakollisesta saa olla pois sairauden vuoksi. Suorastaan ruhtinaallista. Vaikka meillä on paljon muihin yliopistotutkintoihin verrattuna pakollista läsnäoloa (uskoisin näin), niin me joudumme luultavasti palauttelemaan kaikenlaisia töitä paljon vähemmän ja opiskelu on aikalailla itseopiskelua. Sehän tarkoittaa suomeksi sitä, että suurin piirtein kaikki vapaa-aika menee opiskelulle, jos haluaa päästä tenteistä läpi ja olla kunnollinen ihminen. Töidenkin teko on vähän haastavaa, kun kouluaikatauluja ei aina tiedä edes kahta viikkoa eteenpäin. Mielestäni tähän kannattaa varautua siten, että pitää koulun ensisijaisena ja sopii muut menot, kun tietää koulujutut etukäteen.

3. Lukuaika ei koskaan riitä. Kuten sanottua, meillä on paljon itseopiskelua ja siitä syystä pakaralihakset ovat tärkeimmät lihakset lääkiksessä. Välillä tuntuu kyllä vähän kohtuuttomilta koulun odotukset opiskelustamme. Pitäisi lukea useita satoja sivuja asiaa muutamassa illassa ulkomuistiin ja todella tärkeää asiaa tulee liukuhihnalta toisensa perään. Mutta sitä se elämä on. Olen sitä mieltä, että vaativa pääsykoe on oikeastaan melko hyvä testi lääkiskestävyydelle. Lääkiksessä pärjää helposti, jos on jaksanut taistella itsensä sisään uhraamalla pienen palan elämästään siihen. Tosin tulevaisuudessa sisäänpääsy voi helpottua ja saa nähdä miten tenttimisen kanssa käy ihmisillä.

4. Vierailla kielillä opiskelua. Muita lääkisblogeja lukiessani olen usein törmännyt kommenteissa kysymykseen siitä, pärjääkö lääkiksessä ilman, että osaa esimerkiksi englantia. Varmaan kaikki tutkinnot yliopistossa vaativat englannin osaamista, mutta kyllä lääkiksestä selviää ilman minkäänlaista kielitaitoakin. Varsinkin alkuun suurin osa kirjoistamme oli englanniksi, mutta ei siinä juuri kyselty, että osaako englantia vai ei eli jotenkin ne englantia taitamattomatkin räpiköivät itsensä läpi. Nykyään melkein kaikki kirjat ovat taas suomeksi. Melko olennainen osa lääketiedettä on tieteelliset artikkelit ja niitä täytyy osata lukea. Ikävästi ne sattuvat olemaan usein englanniksi. Onhan meillä myös englannin kurssi, mutta sen voi suorittaa tekemättä mitään itse, ainakin minun yliopistossani. Kokemukseni mukaan kielitaidostaan stressaavat osaavat kaikki oikeasti ihan hyvin kieliä ja ovat jokainen selvinneet tieteellisten artikkelienkin lukemisesta kunnialla. Jopa ne, jotka eivät mukamas osaa sanaakaan englantia.

Hmmm... Että sellaista :D Opiskeleeko joku tekstin lukenut jotakin toista alaa? Miltäs kuulostaa verrattuna lääkikseen näiden faktojen pohjalta?

10. helmikuuta 2015

Vampyyrikirjasarjoista

Olen melkoisen piipussa koulun suhteen tällä hetkellä ja tämäkin postaus tulee ajastettuna (toivottavasti en joudu korjailemaan tätä jälkikäteen). Kirjoitan nyt kaaaauan sitten lukemistani kirjoista, tarkemmin sanottuna vampyyrikirjoista. Vampyyrit eivät taida olla enää sitä kuuminta kamaa, mutta jos joku on myöhäisherännyt, niin tässä tulee sitten minun mielipiteeni muutamasta sarjasta. Valitettavasti olen lukenut vain kolmea eri sarjaa, sillä en ole mikään ihan huikaiseva vampyyrifani, vaan lähinnä juurikin sellainen muoti-innostuja eli luin nämä joskus aikoinaan buumin ollessa kuumimmillaan.

True blood l. Southern vampire mysteries l. Sookie Stackhouse -kirjat (Charlaine Harris)

Omistan itse tämän näköisen pömpelin+muutaman kovakantisen. Kuva täältä.

Kaikkia tämän sarjan kirjoista en ole itseasiassa edes lukenut, sillä näitä on jo niin paljon ja minä menetin mielenkiintoni varmaan siinä yhdeksännen paikkeilla. Kuusi ekaa luin niin nopeasti kuin ikinä ehdin ja pidin niistä, mutta liikaa taitaa olla liikaa ja nämäkin alkoivat maistua lopulta puulta.

Nämä ovat sellaisia mukavan vauhdikkaasti eteneviä kirjoja, joissa tarina elää jatkuvasti ja joissa ei ehdi suuttua turhasta jaarittelusta. Ehkä viimeisimpien kirjojen kohdalla alkoi vaivata vähän paikallaan junnaavuus ja juoni alkoi olla jokseenkin ennalta-arvattava, kun se toistui samankaltaisena, mutta varsinkin sarjan ensimmäiset kirjat tempaavat mukaansa ja pitävät kiinnostuksen yllä erittäin tehokkaasti. Nämä ovat helppolukuisia, sopivan pituisia, toiminnantäyteisiä ja sisältävät myös sitä naisille tärkeää romantiikkaa eli perushyviä kirjoja. Aivan kuten TV-sarjakin, myös kirjat sopivat hyvinkin laajalle yleisölle, sillä vampyyrit eivät sinänsä tee näistä kirjoista niin erikoisia. Tosin kirjat ehkä rajoittuvat enemmän naisyleisöön romanttisen aspektinsa vuoksi.

Nämä muuten eroavat todella paljon TV-sarjasta (paitsi eka kausi taisi olla melkein = eka kirja?) eli ei haittaa, vaikka se olisi tullut katseltua. Erona on ehkä se, että kirjat ovat sata kertaa parempia kuin tv-sarja, vaikka kyllähän se tv-sarjakin oli todella hyvä. Paitsi vikat kaudet olivat heikompia enkä ymmärrä, miksei ohjelman tekijät ole seuranneet kirjoja niiden kohdalla vaan keksivät päättömyyksiä.

Vampire diaries -sarja (L. J. Smith)

 
Valitettavasti en omista kaikkia näistä ;( Kuva täältä

Mielestäni tämä on parempi sarja kuin True blood/Sookie Stackhouse-sarja. Näitäkin kirjoja on tullut melkoisen monta, mutta ne ovat niin erilaisia juoneltaan, että vielä olen ainakin jaksanut lukea kaikki ja odotan seuraavaa innolla. Kaksi ensimmäistä kirjaa ovat mielestäni aika peruskauraa, mutta sen jälkeen nämä muuttavat suuntaansa ja sarja ehdottomasti paranee paranemistaan tai ainakin nämä sopivat minun vinksahtaneelle mielelleni paremmin. Kuten True blood kirjoissakin, näissäkin on toimintaa ja jännitystä mukana ja jokaisessa osassa on joku yksittäinen asia ratkottavana. Sen lisäksi näissä on tietysti romantiikkaakin, mutta romantiikka ei mielestäni samalla tavalla kahlitse tarinaa kuin näissä vampyyrisarjoissa on ehkä tapana. Voi olla, että aika on kullannut muistot minulta näiden kohdalla tosin. True blood-kirjoihin verrattuna nämä ovat jääneet mieleeni paljon vahvemmin, parempana tarinana (ei niin ennalta-arvattavia) ja muutenkin pidän näitä omaperäisempinä.

Genrenä nämä ovat ehkä jopa enemmän fantasiaa kuin pelkkiä vampyyrikirjoja, sillä näissä eletään aivan omassa maailmassa, varsinkin myöhemmissä kirjoissa. Minä tosin olen lukenut sen verran vähän, etten ihan varmasti pysty sanomaan kuinka omaperäisiä tapahtumat ovat, mutta minulle nämä ovat todella uniikkeja vampyyrikirjoina. Vampyyrit ovat myöhemmissä kirjoissa lähinnä sivuosissa ja muut ihmeellisyydet hallitsevat juonta. Näitä en kyllä suosittelisi sellaisille henkilöille, jotka eivät pidä fantasiasta tms. genrestä, koska kaikenlaista erikoisuutta näissä on liikaa sellaista sietämättömälle. Henkilöistä ehdoton erityismaininta menee Damonille; Damon on aivan paras näissä!

Jälleen kerran TV-sarja ei muistuta millään tapaa kirjoja eikä sen perusteella kannata tuomita näitä kirjoja. Eka kausi ja kirja ehkä suurin piirtein vastaavat toisiaan, mutta niissäkin on huima ero henkilöiden ja tapahtumien lopputulosten kohdalla. Myöhempien kirjojen tapahtumat ovat niin erikoisia, että niiden esittäminen TV:ssä olisi ollut hyvin vaikeaa ja ymmärrän kyllä, ettei niistä ole otettu tapahtumia telkkariin. TV-sarja on enemmän sellaista teinidraamailua ja ihmesekoilua vailla todellista pointtia, kun taas kirjat ovat selkeitä kokonaisuuksia.

Twilight-saaga
Olen lukenut. Kaikki tietää millaisia nämä ovat (jopa isäni).

Siinä lyhyt historiani tästä kategoriasta. Nämä ovat melko yleisluontoisia arvioita, sillä kuten sanottua, kirjojen lukemisesta on jo kauan aikaa enkä osaa sen vuoksi kovinkaan tarkasti analysoida kirjoja. Vampyyrikirjojen lukeminen jotenkin vain jäi jossakin vaiheessa eikä niihin ole tullut palattua, mitä nyt joskus haikailen Vampire diaries-kirjojen perään. Niiden kohdalla saatan vetää jonkun pienen uusintakierroksen piakkoin. Jos joskus vielä palaan vampyyrikirjojen pariin, niin lukulistalla on varmaankin Vampire Academy (postauksia kirjasta muissa blogeissa ainakin täällä (Anna minun lukea enemmän) ja täällä (Kirjaneidon tornihuone)). Vähän kyllä kutkuttelee ajatus katsoa se elokuvana ja sitten harkita kirjan ja sen jatko-osien lukemista, jos innostun. Ohessa teaser traileria Vampire Academystä:



Löytyisikö suosituksia vampyyrikirjojen suhteen?

3. helmikuuta 2015

TV-rakkaudet: Misfits

Vaikka näen itseni enemmän kirjahulluna kuin televisiohulluna, käytän kuitenkin joka ilta paljon enemmän aikaa TV:n katseluun kuin kirjan lukemiseen. Osin se varmasti johtuu siitä, että telkkaria katsoessa voi tehdä muuta samaan aikaan, mutta osin syynä on se, että suorastaan rakastan hyviä sarjoja siinä missä hyviä kirjojakin. Niinpä TV-sarjat ovat paljon merkittävämpi osa jokapäiväistä elämääni kuin kirjat ja ajattelin kirjoitella aina silloin tällöin myös katselemistani sarjoista.

Misfits on komediallinen draama, joka sisältää myös fantasiaa. Se kertoo nuorista, jotka ovat joutuneet syystä tai toisesta yhdyskuntapalveluun. Heihin iskee myrsky, joka antaa heille supervoimia, joista he oppivat lisää pikkuhiljaa sarjan myötä ja jotka saattavat heitä erinäisiin vaikeuksiin.

Enempää en halua sanoa, jotta en paljasta liikaa, mutta Misfitsin kaudet 1-2 ovat kyllä täyttä timanttia. Muistelen niitä aivan sata varmasti vielä vuosienkin päästä. Olen nauranut niin monet naurut kippurassa tätä katsellessa ja vieläkin voin pääni sisällä palata tiettyihin hetkiin. Gifejä tätä postausta varten etsiessäni hihittelin vaikka kuinka monta kertaa, kun muistelin sarjaa. Vaikka tämä onkin aivan loistavaa komediaa, niin kyllä tässä on myös hyvää draamaa.

Aikoinaan, kun katselimme poikaystävän kanssa ensimmäistä jaksoa, meinasimme lopettaa kesken. Se vaikutti niin huonolta ja kornilta. Emme millään ymmärtäneet ensimmäisen jakson ideaa tai hauskuutta, se vaikutti lähinnä huonosti tehdyltä. Onneksi kuitenkin katsoimme toisen ja kolmannenkin jakson.



Sarjan tekijät ovat onnistuneet tekemään aivan mielettömän loistavia persoonia tähän ja näyttelijät ovat todella onnistuneet työssään. Tässä sarjassa ihmiset ovat todella ihmisiä, inhimillisiä ja mokailevia nuoria, joita jokaista elämä on riepotellut omalla tavallaan. Vaikka he saavat supervoimia, se ei tarkoita, että heistä tulee supersankareita. Samalla asioita ei oteta liian vakavasti ja sarjan aikana pystyy nauramaan, vaikka ihmisten tarinat olisivatkin surullisia. Omassa surkeudessa ei siis kieriskellä. Henkilöistä Nathan oli kyllä ihan ehdoton helmi (yllä olevassa kuvassa läimäyttää Simonia).

Niinpä neuvoisin, että katsokaa ehdottomasti Misfits (ainakin kaudet 1-2, jotka olen itsekin nähnyt).  Ei tarvitse tykätä fantasiasta, sillä se sekoittuu mielestäni draamaan ja komediaan loistavasti, mutta toki se on kekseliäs lisä sarjaan. Vaikka sarjan päähenkilöt ovat nuoria, uskoisin monen ikäisten tykkäävät tästä. Tämä on sellainen hyvän mielen antava toiminta-fantasia-komedia-draama :D Mikäli tykkää lähinnä draamasarjoista, tämä on ehkä liian täynnä vaaroja ja vauhtia.

P.s. Olen tosiaankin katsellut vain kaudet 1-2 erinäisistä syistä. Osaisiko kukaan sanoa, että kannattaako katsella lisää vai petynkö?

(On muuten ollut ihan hirveä hulina päällä nyt niin opiskeluissa kuin muussakin elämässä. En edes muistanut koko blogin olemassa oloa kiireiltä, mutta vahingossa tänne eksyttyäni viimeistelin tämän. Toivottavasti teillä muilla on rentouttavampi elämä tällä hetkellä.)