28. toukokuuta 2015

Timothy Zahn: Heir to the Empire #Poikaystävänhyllyllä

Asuntomme miespuolinen asukki lukee minuun verrattuna melko vähän ja makumme niin kirjojen kuin elokuvienkin suhteen ovat todella erilaiset. Toisin kuin kaavoihin kangistunut ja epämiellyttäviä asioita välttelevä poikaystäväni, minä olen aina tykännyt vähän kiduttaa itseäni kurjillakin asioilla. Siispä keksin, että alan lukemaan aina välillä myös poikkiksen kirjavarastosta kirjoja ja kokeilen vähän uusia genrejä. 

No, mitäpä sieltä poikaystävän hyllystä sitten löytyy? Tällä hetkellä siellä on sellainen James Bond -kirjaboksi kesken, johon en ajatellut koskea pitkällä tikullakaan. Sen lisäksi löytyy jonkinlaisia jännäreitä/dekkareita sekä sota-aiheisia kirjoja, muun muassa jonkun aikaa sitten elokuviin saapunut American Sniper. Myös kotimme Game of Thronesit eli Song of Ice And Fire -sarja kuuluu poikaystävälleni enkä itse ole jaksanut niihin paneutua. Niiden kirjojen pituuden ajattelu saa hien nousemaan, puhumattakaan lukuisista ihmisistä ja heidän nimistään, jotka tuppaavat unohtumaan telkkaria katsellessa.

Päätin aloittaa vierailun poikaystävän hyllyllä kuitenkin mahdollisimman helposti lähestyttävällä kirjalla minulle itselle tietysti. En ole koskaan ollut mikään hirvittävä dekkareiden/trillereiden/murhamysteerien fani, joten kaikki ne jäivät hyllyyn heti. (Tosin pieni into on herännyt Agatha Christien Neiti Marpleja kohtaan (rakastan niitä TV-versioita ihan ylettömästi), mutta niitähän ei tietysti ollut saatavilla.) Sotakirjat eivät myöskään maistuneet, kuten ei ikinä muulloinkaan. Siispä käteen jäi Timothy Zahnin kirjoittaman Star Wars -trilogian ensimmäinen osa, Heir To The Empire.


Kirjan tapahtumat sijoittuvat viisi vuotta Episodi VI elokuvan jälkeen, jossa siis imperiumi ja sen paha "emperor" kukistettiin. Sota jatkuu edelleen imperiumin jäännösten kanssa ja kapinalliset, joihin Luke ja Leia kuuluivat, yrittävät rakentaa uutta hallitusta, ja saada rauhaa eri kansojen välille. Tilanne on sekasortoinen, sillä kansoilta tuntuu puuttuvan yhteistä tahtoa, ja planeettoja täytyy suostutella yhteistyöhön. Imperiumin puolella nousee esiin uusi johtohahmo ottamaan entisten paikan, Grand Admiral eli suomeksi suuramiraali Thrawn, jolla on sininen iho ja punaisina hohtavat silmät sekä terävä ajatuksenjuoksu.

Mikäli et ole katsonut Star Wars elokuvia tai ole muutenkaan mikään erityisen kova fani, voi tämän kirjan lukeminen olla hankalaa. Zahn olettaa, että henkilöt ovat tuttuja ja että heidän huumorintajunsa ymmärtää varsin pienistäkin nyansseista. Henkilöitä ei vaivauduta selittämään tai esittelemään muuten kuin elokuvien jälkeen tulevien uusien henkilöiden osalta. Myös maailmanrakennus on osittain elokuvien harteilla ja tärkeimmät asiat pitää tietää. Itse olen kuitenkin tykästynyt elokuviin sen verran, etten kokenut sinällään minulla olevan mitään ongelmia asian kanssa, vaikka en nyt mikään supernörtti asian suhteen olekaan. Jouduin mm. kyselemään poikkikselta, että mikä ihme olikaan TIE-fighter ynnä muita sanastoon liittyviä asioita.

Tarina alkoi melko hidasta tahtia ja oikeastaan puolet kirjasta tuntui olevan pohjan rakennusta tulevia jatko-osia varten. Itse olin tylsistynyt ensimmäiset 200 sivua, mutta kirja kuitenkin eteni varsin dynaamisesti. Tapahtumat jatkuvasti kuljettivat lukijaa kohti lopun konfliktia ja tulevia jatko-osia ja vieläpä varsin taidokkaasti. Oli mitä ilahduttavinta lukea kirjaa, jossa oikeasti oli juoni. Siis sellainen pitkälle mietitty ja harkittu juoni. Ihmeellistä. (Terveisin liian monta nuorten aikuisten kirjaa lukenut ihminen.)

Kirjassa ei ole minäkertojaa, ja tarinan kerronta hyppelee eri ihmisten sekä tapahtumien välillä, joten kaikkiin henkilöihin pääsi kyllä onneksi tutustumaan tarinan pikkuhiljaa kulkiessa eteenpäin. Lukiessani huomasin tietysti toisten henkilöiden tarinan olevan kiinnostavampaa kuin toisten, ja muun muassa Leian tapahtuman skippasin aika tehokkaasti yli. Poikaystävä oli varsin järkyttynyt, kun paljastin, etten lukenut kunnolla Wookieiden planeetasta kertovaa osaa. Hupsis. Kerronnassa erityisen mielenkiintoista oli se, että tarinaa seurattiin myös imperiumin puolelta eli niin sanottujen pahisten puolelta. Tapahtumia jännitti aivan eri tavalla, kun tiesi, että suunnitelmien takana on todella fiksuja henkilöitä, ja toisekseen oli vaikea mieltää pahiksia pahiksiksi, kun heilläkin tuntuu olevan joku järkevä agenda ja he olivat niin mielenkiintoisia tyyppejä. Ja vaikka tarinaa tulikin seurattua melkeinpä joka kantilta, tuli siinä yllätyksiä ja tapahtumien kulkua oli vaikea ennustaa.

Summa summarum. Tarinan kerronta oli vahvaa, mutta jokseenkin hidasta. Osa henkilöistä oli kiinnostavia, osa taas puuduttavia. Itse en juuri välitä taistelu- tai sotimiskohtauksista, joita tässä kirjassa oli jonkun verran. Toisaalta taas arvostin sitä, että romanssi ei ollut juonen pääkoukero, ja sitä, etteivät tunteet muutenkaan hallinneet tarinaa. Tässä oli paljon hyvää ja nyt sitten jään odottelemaan jatko-osalta lisää tohinaa. 



Vähän jäin vain miettimään, että onko näihin kirjoihin hieman vaikea uskoa/sitoutua. Nämä kirjat kun on rakennettu jonkun toisen kehittämän idean päälle. Aina jää kummitelemaan mieleen se, että olisiko tarina George Lucasin mielestä todella kulkenut näin. No, ainakin Disneyn näkökulma tapahtumiin tulee tietoon ensi joulukuussa. Iik, katsokaa nyt tätä traileria :O :O

24. toukokuuta 2015

Cassandra Clare: City of Bones / Luukaupunki


Olen viime aikoina katsellut aika paljon kirja-vloggaajia Youtubessa ja kaikki tytöt siellä tuntuivat hehkuttavan Mortal Instruments -sarjaa, että päähän pistona päätin tilata itselleni "pikku"paketin kirjoja (eli kaikki kuusi kerralla). Nämä kirjat olivat saaneet hyvinkin paljon positiivista palautetta ja minulle oli sitten tietysti sellainen olo, että jotain on nyt jäänyt välistä. No, nyt on kolme osaa takana ja tunnelmat vähän ristiriitaiset.

City of Bones kertoo Clarystä, joka huomaa näkevänsä asioita, joita muut ihmiset eivät tunnu näkevän. Eräänä iltana hän näkee, kuinka poika surmataan klubilla. Clary saa kuulla olevansa Shadowhunter eli suomennoksissa Varjometsästäjä, demoneita tappava enkelin ja ihmisen risteytys. 

Aloitetaanpa nyt niillä hyvillä asioilla ensin niin, etten unohda jotakin myös kehua tätä kirjaa. Tämä oli kokonaisuutena ihan ok, ja jos antaisin kouluarvosanan, niin tämä kirja olisi seiska. Kirja eteni suurimman osan ajasta ihan kivaa tahtia, uusi maailma oli ihan mielenkiintoisen, mutta melkoisen synkkä, ja henkilöt olivat sinänsä kiinnostavia kirjassa. Yksi iso plussa oli se, että tämä kirja oli hauska ja pari kertaa huomasin naureskelevani tälle. Tämä oli sarjan aloittavaksi kirjaksi hyvä veto siinä mielessä, ettei tämä tosissaan ole niin vahva, että kaikki tulevat osat kalpenisivat tämän rinnalla. Tosin mielellään ei saa taso pudota juuri ollenkaan tästä, että pystyn lukemaan loputkin.

Tällä kirjalla on minun silmissäni muutama iso ongelma. Kun olin itse lukenut kirjaa jonkun pari-kolmesataa sivua, en voinut karistaa mielestäni ajatusta, että kirja muistutti Harry Pottereita. Tässä vaiheessa minun oli pakko mennä Goodreadsiin lukemaan pari arvostelua, joista selvisi, että Clare on kirjoittanut jonkinlaisen suositun Harry Potter -fanfictionin. Claren intohimo Harry Pottereihin paistoi kyllä kirkkaasti läpi minulle ainakin. Hahmot olivat etäisesti Harry Pottermaisia, esimerkiksi pahiksen nimi oli Valentine ja hänellä oli pakkomielteenä, että shadowhunterit on paras "rotu". Ihmisiä kutsutaan näissä mundaneiksi (muggles Harry Pottereissa) ja kirjassa ilmeni, että on olemassa kolme Mortal Instrumentsia, jotka enkelit ovat antaneet shadowhuntereille (kuolemanvarjelukset tuli minulle heti mieleen). Näitä HP-juttuja oli lisääkin ja näistä erittäin vahvoista kytköksistä johtuen kirjasta puuttui ikään kuin oma originaalius.

Koska kirja oli selkeästi fanfictionmainen (tuleepas paljon näitä todella surkeita -mainen väännöksiä), se toi myös erään toisen ongelman. Jotkut ihmiset saattavat ihmetellä, miksei tästä ole tullut samanlaista menestystarinaa kuin vaikkapa Twilightista tai Nälkäpeleistä, mutta minusta syy on aika ilmiselvä. Onhan tämä kirja aika super-geeky. Juuri sellainen fanfiction-räjähdys, että joku aivan megalomaaninen Harry Potter-fani on kirjoittanut kirjan ja korostanut kaikkia niitä lempiasioita. Itse en ole mikään suuri fantasiahullu, mutta kevyimmät fantasiakirjat kulkevat ihan ok ja TV:stä ja elokuvina jaksan katsoa lähes kaiken. Minulla on kuitenkin useampiakin kavereita, jotka eivät jaksa katsoa Lord of Ringsiä leffoina, Harry Potter on liian ihmeellinen heille ja edes Nälkäpeli ei mene, vaan on liian omituinen. Tällaisia ihmisiä ihan oikeasti elää.

Kirja oli muutenkin vähän sekalainen sotku. Siinä tapahtuu hyvin paljon, mikä oli tavallaan kiva, mutta toisaalta olisin kaivannut vähän vähemmän säpinää ja vähän enemmän maailmanrakennusta. Ensimmäisen kirjan tulisi mielestäni huolellisesti tutustuttaa ja koukuttaa lukija maailmaan, mutta tässä lähinnä läiskittiin asioita päin lukijan naamaa toinen toisensa perään eikä toisaalta jotenkin pysähdytty aina välillä rauhassa tutkimaan asioita. Esimerkiksi shadowhunterit ja heidän maailmansa jäi minulle melko pinnalliseksi katsaukseksi ja olisin halunnut oppia siitä paljon lisää. Ja vaikka kirjassa tapahtui paljon, juoni oli turhan ennalta arvattavissa, osittain johtuen vahvasta HP-fiiliksestä.

Vähän kyllä kirpaisee, että menin hankkimaan kaikki osat etukäteen. Typerästä päästä kärsii koko ruumis ja niin edespäin. Mutta optimisti minussa haluaa uskoa siihen, että tämä oli Claren ensimmäinen kokeilu ja tästä suunta on vain ylöspäin.

Kelle suosittelisin: Harry Potter -faneille, jotka ovat kaivanneet jotakin samantyyppistä tarinaa kuin Harry Potterit ovat, mutta vanhemmilla hahmoilla, synkemmällä tunnelmalla ja vahvemmin romantiikkapuoleen keskittyvällä otteella. Ja etenkin Twilight-fanit käyvät kuumana tähän ja itse Stephenie Meyerkin on tätä kehaissut. Sen olisi pitänyt olla ehkä jonkinlainen varoitusmerkki minulle :D

Itse antaisin tälle kolme tähteä viidestä ihan vain siksi, että kyllä tämä onnistui minua viihdyttämään eikä lukeminen ollut mitenkään erityisen työlästä.


20. toukokuuta 2015

Kaari Utrio: Viipurin kaunotar



Kaari Utrion Viipurin kaunotar tarttui käsiini samalla kirjastoretkellä kuin Kaari Utrion Seuraneiti. Minulla oli käsissäni ainakin neljä Utrion kirjaa, mutta lopulta tajusin, etten mitenkään ehtisi lukemaan neljän viikon laina-aikana kuin maksimissaan neljä kirjaa, ja halusin kuitenkin lukea jotakin muuta kuin pelkkää historiallista romantiikkaa. Jouduin sitten arpomaan itselleni Seuraneidin ja Viipurin kaunottaren takakansien perusteella. Viipurin Kaunotar valikoitui itselleni sen takia, että sen takakansi oli kaikista käsissäni olevista erilaisin ja tarina kuulosti kurjemmalta ja jännittävämmältä kuin muut kertomukset. Seuraneidin otinkin sitten randomarvonnalla sen vastapainoksi. Ainakin yksi Utrion kirja jäi kummittelemaan vielä mieleeni takakantensa perusteella.

Viipurin kaunotar kertoo kauniista Elina Tavastista, jota pidetään omituisena hänen kotikaupungissaan Viipurissa ilmeisesti sen vuoksi, että hän kärsii jonkunlaisesta epilepsiasta. Eletään 1500-luvun Suomessa ja naimisiin olisi päästävä piakkoin tai hänestä tulee vanhapiika. Elinan perhe on rutiköyhä eikä toivoa hyvistä myötäjäisistä ole. Ja jos Elina on erikoinen, niin hänen isänsä Folke Tavast on erikoinen potenssiin viisi häneen verrattuna. Elina ja hänen perheensä elävät muiden rahoilla oman omaisuuden loistaessa poissaolollaan. Isän laskelmoidessa Elinalle parasta avioliittoa, tuntuu se lipuvan ohi kerta toisensa jälkeen.

Vaikka päätarina periaatteessa on Elinan elämää seuraava, ehditään sen sivussa selvittää Elinan siskon elämää sekä Elinan isän, Folke Tavastin, mutkikkaita elämäntapahtumia. Kaikki he ovat hauskoja seurattavia ja esittelevät erilaisia puolia ja ihmiskohtaloita 1500-luvun Suomesta. Etenkin Elinan isä Folke Tavast on mahtava henkilö ja olisi ollut hauska lukea kokonainen kirja hänen toilailuistaan yksinään.

Elina on Utrion Seuraneidin Lindan tapaan melko hajuton ja mauton alkuun, mutta hänestä kasvaa kyllä persoonallinen nainen kirjan aikana. Alkuun Elina oli osaansa tyytyvän (varattoman, mutta ylhäisen naisen) ja parhaansa yrittävän naisen puurtajan perikuva. Lopussa Elinan luonne kasvoi ihanasti ja hänessä huomasi hienon kasvun.

Viipurin kaunottaressa romantiikka ja rakkaustarina ovat oikeastaan sivuosassa suurimman osan kirjasta. Avioliiton järjestäminen kun ei tosiaankaan vaikuta miltään maailman romanttisimmalta puuhalta. Minä olenkin ollut ehkä vähän pettynyt jopa siihen, etteivät nämä olekaan aivan niin yltiöromanttisia kirjoja kuin kuvittelin. Sinänsä kirjan tarina oli kyllä mielenkiintoinen ja on ollut hauskaa seurata vähän Suomen historiaa näissä Utrion kirjoissa. Varsinkin tässä Viipurin kaunottaressa rakkaustarina oli melko laimea kyhäelmä lähes koko kirjan ajan, sillä Elina oli tosiaan niin myötäileväinen ja vähätunteinen, että vasta aivan lopussa oli jonkinlaista säpinää. Minä odotin kyllä vuosisadan räjähtävää rakkaustarinaa takakannen perusteella, mutta sen suhteen jäin kyllä edelleen odottelemaan, sillä lopun tulisempi osuus jäi niin lyhykäiseksi pätkäksi.

Utriota varmasti vielä joku päivä lainailen kirjastosta sekä äidiltäni, mutta Viipurin kaunotar tai Seuraneiti eivät kyllä onnistuneet minua vakuuttamaan, että Utriota pitäisi lukea lisää ja nopeasti.

14. toukokuuta 2015

Diana Gabaldon: Syysrummut

Olin ajatellut, etten julkaisisi tätä postausta ennen kuin olisin saanut Diana Gabaldonin kirjan Syysrummut päätökseen, mutta päätinpä kuitenkin julkaista tämän nyt. Siihen löytyy muutama syy, joista ensimmäinen on se, että sen päivän jolloin todellakin lukisin Syysrummut loppuun, todennäköisyys on hyvin pieni. Lisäksi tänään alkaa telkkarista Outlander-TV-sarja, joten sopii vähän teemaankin julkaista tämä nyt.
Seuraavaksi seuraa ei niin imartelevaa tekstiä, mutta haluan kuitenkin sanoa, että kannattaa katsoa Outlander TV-sarja ja lukea kirjakin. Muukalainen tulee olemaan varmasti yksi suosikkikirjoistani hamaan tulevaisuuteen saakka ja sen lukemista voin suositella aivan kaikille. Siis se oli aivan ihana tarina 1700-luvulle vahingossa aikamatkaavasta Clairesta. Valitettavasti sarjan jatko-osat ovat olleet pettymyksiä minulle, mutta jatko-osista en voi sanoa samaa.


Syysrummut on siis Muukalainen/Matkantekijä-sarjan neljäs osa. Koko sarjassa on ideana se, että Claire Randall matkustaa ajassa taaksepäin 1700-luvun Skotlantiin, joutuu skottien vangiksi ja rakastuu siellä salskeaan, nuoreen Jamieen (miten ihmeessä Jamie taipuu :D). Clairen ja Jamien tarinaa sitten seuraillaan yhdessä ja erikseenkin useamman tuhat sivua. Tässä Syysrummut -osassa Jamie ja Claire ovat päätyneet Amerikkaan ja toivovat elämälleen uutta alkua, mutta se ei ole ihan niin helppoa miltä se kuulostaa.

Viime joulukuussa siis rakastuin Muukalaiseen eli ensimmäiseen osaan hetkessä. Ahmin kakkos- (Sudenkorento) ja kolmososan (Matkantekijä) heti perään vain todetakseni, että minä inhosin niitä molempia lähes aivan yhtäläisesti ja että ne pilasivat koko sarjan minulta. Urhoollisesti halusin silti lukea sarjaa eteenpäin ja uskoa siihen, että kyllä tämä tästä vielä paranee, mutta puolessa välissä Syysrumpuja, tuota järkäleen kokoista opusta, jouduin toteamaan, että ei sen loppuunsaattamisesta mitään tulisi ja jätin sen yöpöydälle odottelemaan parempia päiviä.

Naurettavinta lukemisessa oli, että Syysrummut alkoi olla jo vaarallista terveydelleni. Aina, kun aloin lukemaan näitä jatko-osia, verenpaineeni nousi ja stressitasot kohosivat kattoon. En voinut lukea näitä ennen nukkumaanmenoa, sillä minulle jäi niin kauhea vireystila päälle näiden lukemisen jälkeen, että saanut unta kaiken sen aggren vuoksi. Ihan oikeasti, sydämeni pamppaili suorastaan raivosta, kun jouduin lukemaan näitä. Luulen, että juurikin tästä kyseisestä syystä, minun ei pitäisi edes kirjoittaa tästä tekstiä, sillä minulla on niin pahat patoumat tätä kirjaa kohden, että tuskin saan kirjoitettua tästä koskaan asiallisesti.

Alkuun ajattelin, että Syysrummut on jopa parempi kuin kaksi edellistä kirjaa ja että olisimme päässeet eroon kaikesta siitä tylsistyttävästä jahkailusta, joka minua häiritsi kahdessa edellisessä osassa. Mutta ei. Jälleen kerran sama ongelma ärsytti minua; kirjan päähenkilöillä ei ole mitään suuntaa kirjassa ja se on todella raivostuttavaa. Ongelmat juonellisesti tässä kirjassa ovat luokkaa ”En tiedä mitä tekisin ja siksi kaikki on niin vaikeaa ja ongelmia kasautuu”. Claire ja Jamie eivät vain yksinkertaisesti osanneet koskaan päättää mitä tekisivät ja jahkailivat asiaa niin kauan, että olosuhteet pakottivat heidät jonnekin. Sitten he puikkelehtivat ongelmien lävitse kuin madot konsanaan ja päätyvät loppujen lopulta onnellisesti jonnekin, mutta jälleen kerran vaivaamatta päätään kertaakaan sillä, mitä he itse haluaisivat elämältä. Hehän eivät tarvitse mitään muuta kuin toisensa, ja kuka nyt jaksaisi päätään vaivata jollakin sellaisella asialla kuin esimerkiksi juoni kirjassa.

Gabaldonin tarinointi tuntui lähinnä laiskalta, kirjan ennalta arvattavuus oli 99 %:n luokkaa ja jokaista pienintäkin yksityiskohtaa kuvailtiin niin, että päädyin kääntelemään sivuja surutta. Sitten tietysti ne lääkäriysjulistukset ja typerääkin typerämmät lääkäritarinat saivat minut aina toisinaan heittämään kirjan pois. Enää en lue yhden yhtäkään lääkärikohtaa tästä kirjasarjasta. Ne ovat täynnä "minä olen lääkäri ja autan kaikkia maailman sairaita, joista ikinä tiedän, koska olen lääkäri ja olen niin hieno lääkäri"-soopaa. Puhumattakaan siitä, miten älyvapaalta toiminnalta nuo lääkäröinnit ovat kuulostaneet. Hohhoijjakkaa.

Kaiken tämän päälle pääpari on muuttunut todella tylsäksi kirjassa. En ymmärrä mihin kaikki kipinät ja kemia ovat voineet kadota. Suurin piirtein viidenkymmenen sivun välein pohditaan sitä, kuinka he rakastavat toisiaan 4-evörr ja kuinka he eivät tarvitse muuta kuin toisensa. Itsehän skippasin näitäkin kohtauksia aika rankalla kädellä. Kirjailija on varmaan yrittänyt välittää jonkinlaista intohimoa parin välillä kirjassa, mutta minä jäin edelleen kylmäksi näiden rakkauden tunnustusten ja seksikohtausten osalta. Rakkauspölinät olivat aivan supersiirappisia, sokeria vain valui ulos silmistä ja korvista tätä lukiessa ja Twilightkin alkoi vaikuttaa toimintajännäriltä. Ja kun kirjassa ollaan kuitenkin Clairen pään sisällä, olisi intohimoa voinut rakentaa ajatuksissakin eikä vain mainita yhtäkkiä, että nyt muuten pannaan ja onpas intohimoista puuhaa.

Kaiken kaikkiaan tämän osan kohdalla skippasin ennätysmäärän sivuja. Valehtelematta vähintään 100 sivua tuli hypättyä yli 400 sivuun mennessä enkä koe menettäneeni mitään. Skippaamani sivut eivät tuoneet minkäänlaista lisää kirjan juoneen tai syventäneet henkilöitä, jotka ovat muutenkin läsähtäneet melko yksiulotteisiksi pannukakuiksi. Ensimmäisen kirjan kohdalla valitin, että se oli aivan liian raakalaismainen ja sanoin, että niitä raakoja juttuja olisi voinut säästää myöhempiin kirjoihin ja pidän sitä edelleen kelpo vinkkinä. Näissä ei oikein tapahdu enää mitään shokeeraavaa ja toisaalta ykköskirja paukutti niin paljon kaikkea järkkyä, että näiden jälkimmäisten on vaikea nousta enää samalle tasolle.

Mutta jos nyt jotain positiivista sanoisin, niin nämä jatko-osat toimivat varmasti paremmin tv:ssä kuin kirjoina. Lisäksi tiedän, että suurin osa ihmisistä pitää näistä todella paljon (jos ei nyt ihan rakasta). Odotukseni näiden kirjojen suhteen olivat selvästi ylimitoitetut. Pakostakin sitä alkaa lukijana syyllistämään itseään, kun on niin eri mieltä asiasta monien muiden kanssa.

P.s. Pahoitteluni sarjaa rakastaville tästä tekstistä :D

9. toukokuuta 2015

Emily Brontë: Humiseva harju

Koulujutut ovat jälleen kerran tehneet minut lähes toimintakyvyttömäksi kaiken muun elämän osalta. Viime viikonloppuna tuli pienet palautteet poikaystävältä, kun en oikein ehdi tekemään mitään ja olen aina tekemässä a) koulujuttuja b) kirja kädessä tai c) koneella. Siispä vähän salaa kirjoittelen tämänkin puhtaaksi. Tämän päivän kirja on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani sekä tietysti klassikkokirja, Emily Brontën Humiseva harju. Olen lukenut tämän vain kerran aikaisemmin, mutta yksi kerta kyllä riitti tekemään minuun vaikutuksen. Silloin aikoinaan olin 19-vuotias, juuri lukion päättänyt ja kuvittelin kirjan olevan Ylpeys ja ennakkoluulo tai Kotiopettajattaren romaani -kamaa, kun raijasin sen kotiin kirjastosta. Muttta tämän kirjan synkkyys iski niin lujaa minuun.


Humiseva harju tarina käsittämättömästä, hulluksi ajavasta ja tuhoavasta rakkaudesta Catherine Earnshawn ja Heathcliffin välillä. Heathcliff adoptoidaan Earnshawien perheeseen pienenä poikana ja perheen isän kuoltua Catherinen veli nöyryyttää häntä julmasti. Catherine ja Heathcliff ovat löytäneet kuitenkin kaiken sen kurjuuden keskellä toisistaan sielunkumppanit, mutta Heathcliff häipyy Humisevasta harjusta luultuaan, ettei Catherine välitä hänestä ja palaa vuosia myöhemmin rikkaana miehenä ja Catherine on naimisissa. Hän haluaa kostaa aiemmat kärsimyksensä ja alkaa toteuttamaan omia suunnitelmiaan säälimättä muita ihmisiä.

Tätä kirjaa on tosiaan ehditty ruotia jo iät ja ajat ja minulla tuskin on mitään hienoa tai uutta sanottavaa tästä kirjasta sellaisille, jotka ovat tämän jo lukeneet. Jos et koskaan lukenut Humisevaa harjua, niin lue. Tarina on tosiaankin hyvin synkkä ja lähes kaikki henkilöt kirjassa ovat enemmän tai vähemmän kurjia, joten aivan kaikki eivät tästä pidä. Minä taas rakastan kaikista eniten juurikin ihmisiä Humisevassa harjussa. He ovat juuri niin kamalia ja järjettömiä kuin ihmiset ovat. Itsekkäitä, kostonhimoisia ja omaa etua tavoittelevia kurjimuksia. Ja silti he rakastuvat toisiinsa.

Kirjan tarinan kertoo suurimmaksi osaksi pääparin elämää sivusta seurannut taloudenhoitaja, Nelly Dean, ja siitä johtuen tarina maalautuu jännittävällä tavalla lukijalle. Deanin kertomuksestakin paistaa läpi kertojan omat viat samalla, kun hän kuvailee tarinan pääparia, Catherinea ja Heathcliffiä, itse paholaisina. Heistä maalautuu kuva hankalina ja kiukuttelevina ihmisinä, mutta samalla minä lukijana pystyn ymmärtämään tuntemukset heidän päässään ja heidän järjettömän käytöksensä. Kirjassa onkin paljon lukijalle päätettävää ja pääteltävissä rivien välistä. Aika paljon asioita jää kuvailematta, mutta ihmisten pään sisäiset liikkeet, nummien ja sulkeutuneen yhteisön tunnelma välittyy kaikista asioista ja teoista, vaikkei niistä aivan suoranaisesti kerrottaisikaan.

Eräs hienoa asia tässä kirjassa on se, ettei se romantisoi aikaansa. Itse monesti ihannoin 1800-luvun elämää ja välillä ihan toivonkin, että olisin voinut elää silloin. Onhan se Jane Austen niin velho, että kuka nyt ei haluaisikaan löytää Mr. Darcynsa ja elää kartanoissa ja käydä tanssiaisissa. Mutta Humiseva harju kyllä onnistuu muistuttamaan siitä, miten sitovia sen ajan normit olivat, kuinka tiukassa oma vapaus lopulta olikaan ja kuinka vähän loppujen lopuksi oli varaa olla oma itsensä. Ihmisten piti käyttäytyä tietyllä tavalla tai he olivat paholaisia. Myös se, miten paljon perheenjäsenet todella pystyivät nöyryyttämään ja kiusaamaan sukulaisiaan, herätteli ajattelemaan monesti. Puhumattakaan tuberkuloosista ja muista keuhkopöhöistä, jotka tappoivat lähes jokaisen tässä kirjassa.

Tätä kirjaa luultavasti inhoaa, jos on sellainen ihminen, joka haluaa rakastaa päähenkilöitä. Mutta kannattaa silti ehdottomasti harkita tämän lukemista!

2. toukokuuta 2015

Kaari Utrio: Seuraneiti


Seuraneiti on Kaari Utrion vuonna 2013 julkaistu kirja, joka kertoo Linda Melinin seikkailuista Kajaanin pikkukaupungista Helsingin hälinään ja seurapiireihin. Linda on pienen pappilan tyttö, hyvin simppeli maalaisneito, mutta hyvin kaunis ja onnistuu hurmaamaan kaikki miehet mennen tullen. Lindan perhe on köyhä ja odottaa Lindan tekevän hyvät naimakaupat, jotta voi auttaa perhettään. Mutta mistä Linda löytää onnen itselleen ja pitääkö hänen ajatella perhettään ennen kuin itseään?

En millään keksi, mitä tästä kirjasta sanoisin. Aloitetaan ilmiselvistä asioista, ehkä se ajatus alkaa siitä virtaamaan. Kirja oli historiallinen romaani, romanttinen sellainen. Se oli ihan hyvä ja tasavahva, tarinankerronnaltaan oikeastaan ihan mukava lukea. En ole lukenut Kaari Utriota aiemmin, mutta muistan toki naureskelleeni äidille useampaan kertaan, että nämä ovat niitä mummokirjoja. Nähtävästi olen mummoutunut itsekin.

Juoni oli hyvin tavallinen rakkaustarinan juoni ja lopun olisi voinut arvata heti alkuunsa, mutta se ei sinänsä haitannut omaa lukemistani. En usko kenenkään lukevan tätä kirjaa ja odottavan uraauurtavan jännittävää juonta. Omaa mielenkiintoani riitti ylläpitämään ihan vain historiallisuus ja tavallisen elämän mutkikkuudet 1800-luvulla. Oli hauskaa lukea vähän erilaista sanastoa ja nähdä Suomen sääty-yhteiskuntaa, josta minulla ei ole ollut mitään käryä (historia ei koskaan ole ollut suosikkioppiaineeni).

Linda, kirjan päähenkilö ja naissankari, oli hieman säälittävä tapaus. Luin joistakin arvosteluista, että Utrion päähenkilöt ovat yleensä tuittupäitä ja Linda taitaa kuulua yksiin harvoista kilteistä ja rauhallisista henkiöistä. Ongelmana olikin, että Linda oli vähän turhankin kiltti makuuni. Minun mielestäni siinä on selvä ero, että onko kiltti vai tyhmä ja Linda oli melkein enemmän tyhmän puolella. Tai no, ei ehkä tyhmän, mutta hyvin naivin ja tietämättömän. Ihan hirvittävän iso osa hänen persoonallisuudestaan kasattiin hänen kauneutensa ja alistuvan luonteensa kontolle. Linda jäi minun mieleeni ikään kuin persoonattomana henkilönä ja pelkkänä objektina tarinassa, johon lukijana oli helppo suhtautua välinpitämättömästi. Muut henkilöt kirjassa olivatkin antoisampia ja löytyihän sieltä muutama oikeasti mielenkiintoinen persoona.

Lukiessani tätä minulla sattui olemaan pientä arkista kränää (lue hirvittävä riita asiasta kumpi on väsyneempi) poikaystävän kanssa ja mököttäessäni muistelin kesken olevaa Seuraneitiä. Kontrasti arkeen ja oikeisiin ihmisiin oli suuri ja kirjan maailma tuntui kyllä niin absurdilta, että hihittelin sille itsekseni.

Tämä kirja on oiva valinta silloin, kun haluaa paeta vähän todellisuutta ja lukea ihan täyttä hömppää, jossa ihmiset ovat ylimaallisen kauniita, kilttejä ja huomaavaisia. Vain pahat ihmiset ovat itsekkäitä ja ilkeitä. Siispä annan kolme tähteä viidestä tästä rennosta ja kepeästä lukuhetkestä:


Ja ah, olen kuunnellut tämän kappaleen viime aikoina ainakin tuhannesti ja katsellut videonkin useampaan kertaan (ihana), joten laitan sen vielä tännekin. Ihan perusmusaa, mutta tästä tulee niin hyvä fiilis. Toivottavasti tämä kuluu kohta loppuun (poikaystävän hartain toive).