30. heinäkuuta 2015

Nora Roberts: Jotain lainattua



Jotain lainattua on Nora Robertsin morsiussarjan kolmas osa, jossa seurataan hääkakkukondiittori Laurelin matkaa täydellisen miehen luokse. Hän on ollut ihastunut parhaan ystävänsä, Parkerin, veljeen, Delaneyyn, jo vuosikausia, mutta ei usko tämän olevan hänen saavutettavissaan. Mutta sitten he päätyvätkin suutelemaan erään kinastelun päätteeksi..

En viitsi kovinkaan pitkää taikka syvällistä analyysiä kirjoittaa, mutta ensimmäiseksi Nora Robertsiksi tämä oli kyllä huti valinta. Tämä ei ollut sinänsä mitenkään erityisen huono kirja, vaan enemmänkin todella tylsä. Varsinkin se romanssiosio. En ole lukenut morsiussarjan aiempia osia (neljää ystävää, neljä kirjaa, yhtä seurataan kirja kerrallaan), joten osittain tarina saattoi jäädä siitä syystä tyhjäksi kortiksi.

Minun mielestäni romanssi saa olla kaikkea muuta paitsi tylsä. Silloin, kun avaan romanttisen kirjan, haluan lukea niistä jännittävistä suhteen alkuajoista, kun kaikki oli yhtä mysteeriä. Se aika ei missään nimessä ollut tylsää, ja minä, sellaisena henkilönä, joka on seurustellut jo pitkän aikaa (ja tiedän, mitä seesteinen suhde tarkoittaa), haluan lukea siitä tunteiden vuoristoradasta, perhosista vatsassa, jännityksestä ja ärsytyksestä. Tässä kirjassa romanssi oli jotenkin liian helppo ja siitä puuttui kaikki konfliktin ainekset. Olisin toivonut, että Del olisi ollut vaikka oikeasti todellinen peluri tai jotakin vastaavaa, että olisi tullut vähän vipinää tarinaan, mutta ei. Kirjan konflikti oli hyvin antikliimaksinen pannukakku. Kokonaisuudessaan kaikki asiat olivat tässä kirjassa "liian hyvin" ja kaikki tuntui soljuvan aivan itsestään. Lisäksi tarina sisälsi hyvin paljon jaarittelua tyttöjen arjesta hääyrityksen pyörittäjinä. Hyvin merkityksetöntä sivujen täytettä ja paljon sivujen skippailua sen seurauksena.

Hahmot olivat mielestäni hyvin pinnallisia kuvauksia enkä oikein osaa sanoa mitään kenenkään persoonallisuudesta. Kaikki olivat kilttejä ja kunnollisia tyttöjä, joku oli järjestelijä luonteeltaan ja joku toinen taas taiteellisempi, mutta yhtä tylsiä kaikki. Heidän välinen ystävyys tuntui päälleliimatulta ja ylipäänsä heidän elämänsä oli melko tv-sarjamaista/elokuvamaista, jossa ihmiset ovat epärealistisen ystävällisiä ja avuliaita. Varsinkin päähahmo, Laurel, oli sen tason tossukka, että turhauduin melkoisesti. Hänen oli niin hillitty ihminen, että söi ison osan tarinan kiinnostavuudesta. Minun mielestäni lukijan kannalta on aina hyvin tylsää, jos päähenkilö suhtautuu kaikkiin negatiivisiin asioihin niin, että "voi, kylläpä tuo harmittaa minua, mutta minä aion olla järkevä enkä aio seota, koska olen aikuinen". Siitä seuraa 300 sivua tylsyyttä ja on nolla mielenkiintoista tilannetta parisuhteen kannalta.

En oikein osaa sanoa kenelle tätä suosittelisin, mutta sen voin sanoa, että jos lukuaika on kortilla ja kaipaa jotakin romanttista lukemista, niin älä tätä ainakaan ota.

Annan tälle kaksi tähteä, koska ei tämä varsinaisesti huono kirja ollut, kuolettavan tylsä ainoastaan.



Mitenkäs sitten Robertsin asiantuntijat: valitsinko vain väärän kirjan vai olisiko tämä sarja pitänyt lukea järjestyksessä, jotta olisin ymmärtänyt näitä hahmoja paremmin, ja heissä olisi ollut jonkinlaista syvyyttä?

26. heinäkuuta 2015

R.I.P. Kindle



Jos joku ihmettelee, että miksi en ole lukenut yhtäkään kirjaa kesän TBR-listalta, niin selitys löytyy yllä olevasta kuvasta. Tarkoituksenani oli lukea kyseiset kirjat Kindlellä, mutta ikäväkseni huomasin, että joku (syyttävä sormi tietysti osoittaa jotakin ihan muuta kuin itseäni) on hajottanut taloutemme Kindle-laitteen. Murrr. Pieni paniikkihan siinä heti iski päälle ja tietysti tuli yhtäkkiä pakonomainen tarve lukea juuri pelkästään Kindlellä luettavia kirjoja, vaikka ennen kuin huomasin Kindlen olevan rikki, kiinnostukseni oli pyöreä nolla niitä kohtaan.


Siispä talouteemme on muuttamassa uusi elektroninen laite. Sen nimi on Kindle Paperwhite eli edeltäjäänsä hitusen parempi versio. Siinä on sopeutuva taustavalaistus ja sillä pystyy lukemaan pimeässäkin ilman lisävaloja ymmärtääkseeni, mikä on kyllä superjees. Tällä kertaa se saa itselleen myös kannet suojaamaan sitä edeltävälle sisarelleen tapahtuneelta onnettomuudelta. Kosketusnäytön suhteen olen vielä vähän kiikunkaakun, sillä tykkäsin ainakin vanhan Kindlen sivuilta löytyvistä sivunvaihtonäppäimistä.

Ja sitten siihen ihmeelliseen kysymykseen. Miksi ostin erillisen lukulaitteen? Miksen lue puhelimelta tai tabletilta? En jaksa lukea puhelimeni näytöltä. En, vaikka sen näyttö on 5.5 tuumaa eli iso ja muistia riittää. Silti sen näyttö on mielestäni liian pieni lukemiseen. Tablettia en taas omista, se on jollakin kaukaisella hankinta-/joululahjalistalla. Lisäksi niiden näytöt ovat ilmeisesti silmille huonommat lukemisen suhteen. Tuo paperwhitehan mukailee paperilta lukemista eikä rasita silmiä samalla tavalla. Meitä on myös kaksi sähköistä lukulaitetta käyttävää tässä taloudessa, joten ei haittaa sitten jonain päivänä, että voi lukea tabletilta ja Kindle-Kindleltä. Mutta siis, minä ymmärrän, ettei kaikilla ole rahaa ostella kaikkia mahdollisia laitteita. Itsellänikään ei tosiaan setelit roiku housun punteista, mutta tämä tuntui kyllä ihan pakolliselta ostokselta, kun näin tuon vanhan hajonneena. On se ollut niin toimiva ratkaisu.

Mitäs muuta kuuluu kuin Kindle-draamaa? No, väsymystä ja väsymystä ja väsymystä. Mitäpäs muutakaan.

22. heinäkuuta 2015

Beth Ravis: Across the Universe - Matka alkaa (Across the Universe #1)


Kirjassa Amy syväjäädytetään hänen vanhempiensa kanssa ja heitä lähdetään kuljettamaan 300 vuoden päässä olevaan Kentaurimaata. Amy herätetään tuntemattomasta syystä 50 vuotta liian aikaisin, ja joku alkaa murhaamaan muita syväjäädytettyjä sulattamalla heitä väärällä tavalla. Amy joutuu kamppailemaan surkean kohtalonsa kanssa, onhan hän tullut herätetyksi ennen vanhempiaan ja aluksen saapuessa perille hän on vanhempi kuin omat vanhempansa. Lisäksi hän tutustuu aluksen tulevaisuuden johtajaan, Seuraajaan, joka tuntuu olevan ainut, joka ei pidä Amyä liian omituisena ja erikoisena. Amyn silmiin taas aluksen asukkaat käyttäytyvät oudosti ja ihmettelee, mitä heille on käynyt aluksen matkatessa.

Across the Universe - Matka alkaa oli ihan viihdyttävä ja oikeastaan melko hyväkin YA-kirjaksi. Ongelma onkin ehkä nyt se, että kun kirjoittelen tätä tekstiä nyt pari viikkoa lukemisen jälkeen, minun on vaikea muistaa tunteitani kirjaa kohtaan tai kirjan tapahtumia. Tuskinpa tulen muistamaan tätä muutaman kuukauden päästä laisinkaan. Eli siis vähän mitäänsanomaton tämä kuitenkin oli. Plussaa antaisin erityisesti sci-fi-maailmasta ja avaruudesta. Ne jaksavat kiinnostaa minua jostakin syystä aina, ja parantavat niin kirjaa kuin kirjaa minun silmissä :D Ärsytystä sitten taas herättivät muka-taiteellisesti rivitetyt tekstit, jotka tekivät tunnelmasta vähän väkinäisen ja turhan lukijoita kosiskelevan tyylin. Kirjoitusasu muutenkin vähän tökki, en sitten tiedä, että johtuiko se suomennoksesta vai mistä.

Suurimmaksi mitäänsanomattomuus johtuu varmasti kirjan hahmoista. Amyn kappaleet alkupäässä olivat melko epäkiinnostavia ja pointti siitä, että jäässä oleminen oli kurjaa, olisi tullut vähän vähemmälläkin selväksi. Amy oli niin perus-YA-hahmo kuin olla ja voi, eikä hänessä oikeastaan ollut mitään sellaista, mikä olisi erottanut hänet monesta kilpasisaristaan. Seuraaja sitten taas oli jollakin tapaa häiritsevä persoonallisuus minun mielestäni. Hän oli välillä oikeinkin kiinnostava ja vahva persoona, ja toisinaan sitten taas melkoinen paikallaan polkija. Seuraajan rohkeus kuitenkin yllätti minut melkoisesti kirjan lopussa, sillä en olisi uskonut, että hänestä on mihinkään. Amyn ja Seuraajan välinen romanssi ei myöskään oikein sytyttänyt, sillä he eivät loppujen lopuksi viettäneet juurikaan aikaa yhdessä enkä oikein ymmärtänyt, että mikä yhteys heillä oli. Muu kuin että tietysti molemmat olivat komeita ja kauniita jne perussetit.

Toisaalta kirjan tarina oli kiinnostava ja juoni tuntui liikkuvan eteenpäin jatkuvasti. En muista olleeni tylsistynyt kertaakaan ja juonta oli selvästi harkittu etukäteen. Pientä yllätysmomenttia jäin lopun suhteen toivomaan, mutta juoni oli kyllä minun mielestäni ihan hyvä, ja toisaalta oli kiva seurata miten asiat kehittyivät. Ehdoton plussa oli myös se, että romanssi ei suinkaan ollut tässä mikään pääasia eikä hallinnut minun mielestäni liikaa tarinaa. Kirjan loppu sitten taas oli yksinkertaisesti huono. Se olisi pitänyt katkaista aiemmin.

YA-kirjaksi tämä oli siis mielestäni varsin kelpo teos ja avaruusjutut on aina <3 Jos avaruusseikkailut eivät sitten taas kiinnosta laisinkaan, ja muutenkin avaruusmatkustukseen liittyvät asiat on mielestäsi blaaahhh, niin en kyllä suosittele tätä, koska minulla ei ollut tylsää varmaankaan juuri siitä syystä, että minua kiinnostaa kaikki kuvailu niihin liittyen. Esimerkiksi sivun pituinen selostus siitä, miten hissi toimii avaruusaluksella, on minulle ihan ok (vaikkakaan tässä ei sellaista ollut, älkää pelästykö).


18. heinäkuuta 2015

Laini Taylor: Karou, savun tytär / Daughter of Smoke and Bone


Karou, savun tytär kertoo siis Karousta, 17-vuotiaasta tytöstä, joka opiskelee taidetta Prahassa, mutta jonka perhe on muodostuu hirviöistä. Hänellä on isähahmona Brimstone, toivomuskauppias, joka keräilee itselleen kaikenlaisia hampaita. Lisäksi Brimstonen kaupassa on Issa, joka on käärme vyötäröstä alaspäin ja nainen vyötäröstä ylöspäin, sekä Jasri, jolla on papukaijan nokka. Karoun elämä onkin tasapainottelua kahden erilaisen maailman välillä eikä hän oikein itsekään tiedä, mistä hän on peräisin tai mihin hän oikeasti kuuluu. Karou auttaa Brimstonea hänen toivomuskauppansa kanssa ja noutaa aika ajoin erilaisia hampaita Brimstonelle. Erään kerran Karou sitten kohtaa matkallaan Akivan, enkelin, joka yrittää tappaa Karoun. He kiinnostuvat toisistaan, mutta enkelit ja Karoun tuntemat hirviöt ovat sodassa keskenään, ja heidän välinen rakkaus on melkoinen ongelma.

Karou, savun tytär oli ihan hyvin kirjoitettu ja kelvollinen nuorten aikuisten kirjallisuudeksi. Mutta sen suurimpia heikkouksia ovat kirjan loppupuolella toiminnan puute sekä juonen lähes tulkoon katoaminen. Minä itse määrittelisin kirjan genren ennemmin romanssiksi, paranormaaliksi romanssiksi tarkalleen, mutta fantasian nimikettä en kyllä mielellään antaisi tälle.

Kirja alkaa hyvin vahvasti ja olin aivan varma, että tätä kirjaa en osaisi muuta kuin kehua. Maailmanrakennus oli hienoa luettavaa alkukirjasta, yleensä en juurikaan piittää näistä enkelit ja demonit jutuista, mutta tässä kirjassa siinä oltiin kyllä jossain määrin onnistuttu. Maailmanrakennus kuitenkin tyssähtää paikoilleen, kun Karou ja Akiva tapaavat, ja tarinasta häviää juoni ja jännite hyvin pitkäksi aikaa.

Hahmot olivat kuitenkin mielenkiintoisia ja hauskoja, ja kirjoitusasu kerrassaan loistava. Toki henkilöissä oli myös muutamia floppeja, etenkin kirjan loppupuolella on sellainen henkilö kuin Madrigal, joka oli mielestäni todella rasittava enkä kokenut hänen tarinaansa ollenkaan kiinnostavaksi. Ehkä vähän turhan suuri osa henkilöiden kiinnostavuudesta jätettiin myös sen varaan, että he ovat jännittävän näköisiä. Esimerkiksi Issa ja Jasri jäivät melko kaukaisiksi, ja ainut syy, miksi heidät muistaa on se, että heillä oli jotain erikoista kropassaan. 

Alamäki alkoikin tämän kirjan kohdalla jossakin puolenvälin paikkeilla. Kerronta hidastui alun vauhdikkaasta etenemisestä ja tarina alkoi täyttyä romanssista. Se hallitsi kaikkea kerrontaa, ja mikä pahinta, romanssi oli aikamoinen instalove. Se perustui ihan puhtaasti ulkonäköön ja sellaiseen oletukseen, että kukapa nyt ei enkeliin rakastuisi. Minua ei haittaa, että ihastuminen perustuu ulkonäköön, mutta kun suhdetta ei sen alun jälkeen rakennettu yhtään mitenkään.

Kirjan loppupuolella alkoivat myöskin flashbackit, jotka veivät minun mielestäni aivan liian paljon aikaa, ja asian olisi voinut kertoa paljon lyhemmin. Olin kirjan loppua kohden jo melko tuskissani - minulla oli hirvittävät paineet tykätä tästä, koska kaikki muutkin tykkäävät (tiedetään, tiedetään, typerää...), ja halusin epätoivoisesti keksiä syitä, että voisin sanoa pitäneeni tästä. Onneksi Taylor kuitenkin onnistui kiskaisemaan homman kasaan jossain määrin. Kirja päättyi ehkä vähän tylsähkösti ja YA-kirjallisuudelle tuttuun tapaan melkoiseen cliff hangeriin.

En minä tähän rakastunut eikä tästä tullut missään nimessä mikään lempparini, mutta kyllä tämä YA-kirjaksi oli ihan hyvä pläjäys. Luulen, että tästä nauttii enemmän, kun tietää odottaa romanttista tarinaa ennen kaikkea muuta. Minä taidan vain 
pikkuhiljaa tulla liian vanhaksi YA-kirjallisuudelle :D Annoin tälle Goodreadsissa neljä tähteä pelkästä hyväsydämisyydestä, mutta nyt annan tälle 3 tähteä, ja oli yksinkertaisesti pakko alentaa arvosanaa Goodreadsissakin, kun totesin, ettei tämä pärjännyt minun mielestäni vertailussa muille minun neljän tähden YA-kirjoista.

13. heinäkuuta 2015

Alexandre Dumas: Monte Criston kreivi


Jos joku ei tiedä mistä Monte Criston kreivi kertoo, niin se kertoo Edmont Dantesista, joka joutuu syyttömänä vankilaan 15:sta vuodeksi. Vankilasta vapauduttuaan Edmont Dantes muuttuu Monte Criston kreiviksi, rikkaaksi ja salaperäiseksi mieheksi. Hänen perimmäinen tarkoitus on kostaa kaikille niille, jotka osallistuivat hänen vangitsemiseen, ja tätä huikeaa kostotarinaa lukija pääsee seuraamaan.

Sain tämän pari vuotta sitten joululahjaksi isältäni. Isäni on aina uuden vuoden aikoihin kehottanut minua katsomaan tämän pohjalta tehdyn tv-sarjan, ja kirja olikin vähän sellainen meidän kahden inside-juttu. Kirjan jättimäinen koko kuitenkin pelotti minua, ja siirsin lukemista joka kerta. Tänä vuonna olen kuitenkin saanut luettua suhteessa todella hyvin ja päätinkin, että nyt minulla täytyy olla aikaa lukea myös tämä järkäle. Ja iskäkin ilostuu :D

Ja kyllähän tämä oli aivan sairaan hyvä. Pitkä kuin nälkävuosi, mutta niiiin hyvä. Kaikki hahmot olivat nerokkaasti suunniteltuja ja aidonoloisia ja juoni piti otteessaan jatkuvasti. Tässä kirjassa ei ollut yhden yhtäkään turhaa kappaletta, jokainen kuljetti tarinaa jollakin tapaa eteenpäin ja sisälsi jotakin merkittävää tarinan kannalta (mikä juontaa juurensa varmasti siihen, että tämä oli alunperin jatkotarina).

Joten suosittelen tätä ihan kaikille. Sitkeä pitää olla, jotta saa tämän päätökseen, mutta oivallista lukemista kerrakseen.


9. heinäkuuta 2015

Kira Poutanen: Rakkautta au lait


Rakkautta au lait kertoo nuoresta "taitelijanalusta", Larasta, joka päättää jättää Suomen taakseen ja sännätä Ranskaan, kun koulussa opettaja sanoo, että ryhdistäydy. Lara löytää äkkiä itselleen kämppiksen, osaa täydellistä ranskaa onneksi, ja päätyy töihin kahvilaan, jossa hän tapaa upean ja rikkaan Charlesin. Äkkiä Lara löytääkin itsensä keskeltä satumaista romanssia, jossa hän elää kuin prinsessa, mutta joutuu lopulta pohtimaan, että onko kaikki niin täydellistä, miltä se vaikuttaa.

Kuvittelin löytäneeni kirjastosta jonkun suurenkin aarteen, kun tähän kirjaan törmäsin. Muistin lukeneeni moniakin lehtijuttuja jossakin välissä Kira Poutasesta, tuosta suomen chicklit-kirjallisuuden lupauksesta. Minä en nyt kyllä valitettavasti ihan vakuuttunut. Tarina ei ole ollenkaan romanttinen, kaikki oli niin pinnallista, että tarina oli jo parodia itsessään, eikä tarinasta jäänyt yhtään mitään käteen, sillä se loppui niin omituisesti.

Kirjan parasta antia olivat hauskat kohdat, joissa Lara on todellinen törppö. Ne olivat oikeastaan tämän kirjan ainut valoisa puoli. Mutta ne kohdat toki olivat tosissaan kerrassaan ilahduttavia. Oli ihanaa seurata, miten häpeilemätön Lara oli. Hän ei ruvennut nöyristelemään tai hävennyt hassua käytöstään, vaan kohdensi ryhtiään entisestään ja otti isomman hymyn naamalle tehtyään jotakin hölmöä. Ehkäpä yksi ainoista piirteistä Larassa, joista itse asiassa pidin. Ehkä toinen positiivinen asia oli rento ote elämään kirjassa. Mikään ei ollut turhan vakavaa ja elämä jatkui aina eteenpäin.

Lara oli kokonaisuudessaan varmasti yksi ihmeellisimmistä päähenkilöistä, joista olen lukenut. Ihmeellinen siinä mielessä, että en ymmärrä, miksi joku haluaisi kirjoittaa chicklit kirjan päähenkilöstä sellaisen kuin Lara oli. Hän oli niin epäsamaistuttava kuin vain olla ja voi, ja omasi melko ikäviä luonteenpiirteitä. Poutanen yritti saada hänestä luultavasti itsevarman ja itsenäisen naisen perikuvan, mutta aikaansaannos oli kyllä kaikkea muuta. Lara jäi mieleeni itsekeskeisenä, itserakkaana, hemmoteltuna ja laiskana ihmisenä. Jo kirjan alku kertoo hänestä kaiken oleellisen: hän vain randomilla lähtee pois Suomesta, kun joku käskee häntä tekemään töitä tullakseen paremmaksi taiteilijaksi. Omasta mielestään Lara on kuitenkin täydellinen ja kukaan ei vaan ymmärrä hänen suuruuttaan. Hän myös päättää parikymppisenä ladata naamaansa botoksia, koska sellainen tilanne vain nyt sattuu tulemaan vastaan eräässä vaiheessa kirjaa. Seuraavaksi muutama Laran ajatus tai kommentti, jotka esittelevät häntä suorina lainauksina kirjasta. Saanen esitellä, todellinen bimbojen bimbo, Lara:

"toisaalta voisin ehkä ujuttaa rintaliiveihin muutaman sirpaleen ja yrittää saada Kelan korvaamaan minulle rintojenkohotusleikkauksen.." Tervettä ajattelua.

"Olen aina luullut, että komeat miehet ovat tyhmiä"  Aivan. Ja silti kehuskelet itseäsi moneen otteeseen niin älykkääksi ja viisaaksi.

"Tajuutsä, mä olen vihdoin löytänyt sen ainoan miehen maan päällä, joka on yhtä komea kuin on älykäs. Siis niin kun positiivisessa mielessä, rumia ja tyhmiähän kyllä riittää." Ensinäkin minusta tuo lause on jotenkin erittäin omituinen eikä käy ollenkaan järkeen, ja toisekseen kiitos vaan Laralle, jonka miellyttävyyspisteet eivät juuri ropisseet kirjan aikana noin muutenkaan.

"Toisaalta eiväthän kaikki kauniit naisetkaan ole tyhmiä - otetaan nyt esimerkiksi vaikka minut!" Vaatimattomuus ei ainakaan ollut Laran suurin hyve. Ehkä enemminkin yliluonnollisen suuret kuvitelmat itsestä olivat suurempi ilon aihe lukijalle.

Ja näitä lauseita olisi riittänyt loputtomiin. Larassa ei tapahtunut minkäänlaista kehitystä kirjan aikana, korkeintaan pahenemista, mutta lukijana onneksi jollakin tapaa turruin hänen hölmöilyynsä, ja kirjan lopussa olin hyväksynyt Laran huonot puolet niin, etteivät ne enää häirinneet minua.

Jos päähenkilö oli epäsamaistuttava, niin oli kyllä koko tarinakin. Se oli niin pinnallinen. Lara olisi minun mielestäni kaivannut kunnon suossa rämpimistä ja pientä opetusta elämästä ennen kuin asiat olisivat lähteneet vain rullailemaan Ranskassa, mutta Miss Täydellisyyden elämä tuntui kyllä loksahtelevan paikoilleen niin hyvin, että ihan harmitti. Rakkaustarina Charlesin ja Laran välillä epäuskottava ja kävi melkein sääliksi Laraa, kun hän kuvitteli heidän suhteensa olevan jollakin tapaa rakkautta. Mutta sitten aina muistin millainen tyhjäpää Lara oli tai hän sanoi jotakin niin typerää, että kaikki sääli hävisi.
  
Mietin pitkään, voisinko antaa tälle kirjalle edes kaksi tähteä, mutta en vaan voi. Jos kirja olisi loppunut jotenkin eri tavalla, olisi tämä voinut olla edes jokseenkin viihdyttävä ja mukiinmenevä chicklitiksi, mutta itse en ymmärtänyt ollenkaan lopun ratkaisua. Siispä yksi ja puoli tähteä nopealukuisesta kirjasta, josta jäi käteen muutamat naurut:


5. heinäkuuta 2015

Mariah Keyes: Tuiki, tuiki tähtönen

Lukutahtini oli alkukesästä melkoisen hyvä verrattuna normaaliin tahtiini ja sain todella mukavasti luettua. Tämäkin kirja on yksi sen vähän paremman pätkän satoa. Kesän edetessä iltani ovat kuitenkin täyttyneet kaikenlaisesta muusta tekemisestä ja lukeminen on jäänyt vähän sivuosaan. En vain repeä ihan kaikkeen. Mutta ehkä minä taas kohta pääsen lukemaan oikein kunnolla. 
 Kuva täältä

Tuiki, tuiki tähtönen kirjassa seurataan Star Street numero 66:n asukkaita salaperäisen vierailijan silmistä katsottuna. Talossa asuu nelikymppinen Katie, jolla on poikaystävänä rikas yrityssaneeraaja Conall, Lydia, joka asuu kahden puolalaisen kämppiksensä kanssa, jotka molemmat pelkäävät häntä, heidän alapuolellaan asuu vanha Jemima, jolle tulee vieraaksi hänen kasvattipoikansa Fionn kuvaamaan puutarhaohjelmaa telkkariin, ja lisäksi talossa asuu vielä Matt ja Maeve, rakastunut nuoripari. Pikkuhiljaa kirja alkaa availemaan ihmisten salaisuuksia samalla, kun se seuraa ihmisten elämää.

Täytyy heti alkuun sanoa, että odotin jotain aivan muuta Tuiki, tuiki tähtöseltä. Sen kannessa oli pieni sydänmerkki kirjaston puolesta, ja Keyesin kirjat sattuneesta syystä sijaitsevat Kinsellan kirjojen vieressä, joten kuvittelin tämän olevan samanlaista hömppää. Kirja oli kuitenkin mielestäni kaikkea muuta kuin romanttinen kirja, enemmänkin fiktiivinen tarina useasta ihmisestä ja heidän elämästään. Chicklitiksi tämä taas on minun mielestäni aivan liian raskasta luettavaa.

Alkuun minua otti päähän, ettei kirja ollutkaan romanttinen tarina, ja se tuntui muuttuvan jatkuvasti synkemmäksi ja synkemmäksi, mikä ärsytti aina vain lisää. Minä kun kuvittelin lukevani jotakin vaaleanpunaisen hattaran tapaista. Aloin jo pelkäämään, etten jaksaisi kaikkea sitä angstia, jota kirja sisälsi. Etenkin kirjan onnellisen pariskunnan, Mattin ja Maeven, tarina alkoi varsinkin saada hyvinkin ikäviä sävyjä. Mutta sen pienen hetken jälkeen, kun kiinnostukseni oli lähes kokonaan mennyttä, aloinkin oikein kunnolla tykkäämään tästä.

Kaikki hahmot olivat minun mielestäni todella hyviä. He olivat hyvin aidontuntuisia ja jokaisella oli omanlaisensa persoonallisuus. Jokaisen elämä oli erilainen ja heidän ongelmansa poikkesivat toisistaan. Oli hauskaa, miten he kaikki elivät niin erillistä elämää, tuskin tunsivat toisiaan, ja silti heidän elämänsä kietoutuivat toisiinsa. Kirja muutti kaikkien heidän elämänsä suuntaa niin, että oli hyvin vaikea arvata loppua ja sitä, kuka päätyisi yhteen kenenkin kanssa.

Kirjaan oli kyllä melko vaikea päästä sisään ja minusta se vaati lukijalta aika lujaa omistautumista. Itse luin tämän melko nopeasti harppoen pitkiä pätkiä kerrallaan ja niin se tuntui toimivan minulle parhaiten. Kertojan vaihtuminen lyhyin välein olisi ollut raskasta pienemmissä pätkissä luettuna eivätkä kaikki henkilöt olisi tulleet niin tutuiksi. Jos minulla olisi tällä hetkellä koulua, tämän kirjan lukemisesta ei olisi luultavasti tullut yhtään mitään. Tarina oli niin rönsyilevä useine henkilöineen ja heidän taustatarinoineen, että se teki seuraamisen sekä henkilöihin tutustumisen melko työlääksi.

Rönsyilevyyden sekä romanttiseksi kirjaksi melko suuren sivumäärän vuoksi tämä kirja oli myös tahdiltaan aika hidas, ja tarinan kunnollista etenemistä sai odotella hyvinkin pitkään. Jonain huonompana hetkenä olisin kyllä keskeyttänyt tämän kirjan tylsänä, mutta Tuiki, tuiki tähtösen onneksi minulla oli päällä hyvä luku-flow. Pieniä paljastuksia alettiin ripottelemaan vähän kerrallaan. Aloin itse kyllästymään siihen tiedon panttaukseen ja ärsyyntymään oikein kunnolla. Toisaalta pidin siitä, että henkilöt ja tarina rakennettiin hitaasti, vaikkakin lukijalle kirja olisi ollut helpompi selättää vähemmällä sivumäärällä.

Mitä tulee sitten kirjan salaperäiseen vierailijaan, en oikein välittänyt siitä.

Ja tuo kirjan kansi on niin huono.

Kaiken kaikkiaan kirja oli minusta mielenkiintoinen, mutta jää herkästi pinnalliseksi ja tylsäksi, jos siihen ei jaksa satsata riittävästi ajatuksiaan. Hahmot eivät itsestään tule tutuiksi, vaan minusta tuntui, että heistä piti olla itse todella kiinnostunut. Mutta mielestäni kirjalla oli ihan toimiva idea ja varsinkin jälkeenpäin olin tyytyväinen, että jaksoin lukea tämän läpi niinkin intensiivisesti.