29. lokakuuta 2015

Alastair Reynolds: Kuilukaupunki

Tämä oli poikkiksen valinta kirjastossa. Hän ei itse suostu lainaamaan kirjoja kirjastosta (ne kuulemma haisee pahalle tms :D), mutta oli kovin innoissaan, kun lupasin, että hän saa tehdä yhden vapaan valinnan minulle. Siellä se pyöri hyllyjen välissä ja oli ihan pihalla koko hommasta. Kirjastosta ei kuulemma löytynyt yhtään mitään. Syyllinen siihen oli luultavasti hän itse, sillä hänellä on tapana kuvitella, että kirjastosta saa kaikenmaailman englannin kielisiä juttuja. Lopulta hän epätoivoissaan kiskoi esille nämä hyllystä ja kotona piinasi minua niin, että minun oli pakko lukea kyseiset teokset heti.


Kuilukaupunki on neliosaisen Ilmestysten avaruus -sarjan toinen osa ja sen voi lukea myös itsenäisenä teoksena (ainakin kirjan takakannen mukaan). Eletään tulevaisuudessa ja maan asukkaat asuttavat uusia planeettoja avaruudessa. Tanner Mirabel on toiminut turvamiehenä yksityishenkilöille, kunnes hänen pomonsa ja pomon vaimo murhattiin. Nyt hän etsii heidän murhaajansa kostaakseen teon. Yrittäessään ottaa kiinni vihollistaan Tanner Mirabel joutuu onnettomuuteen ja hänet syväjäädytetään useaksi vuodeksi. Sinä aikana kaikki on muuttunut ja planeettojen infrastruktuurin ja väestön on pilannut rutoksi kutsuttu nanotietokonevirus (tms :D). Ennen niin upea Kuilukaupunki on vain varjo entisestään. Vuosien jälkeen murhaajan etsiminen on entistä haastavampaa, sillä Tannerin mieltä sekoittaa hänen saamansa käännyttäjävirus.

Kuilukaupunki oli kokonaisuudessaan ihan jees scifi-kirja. Siinä oli todella hienosti rakennettu maailma, joka imaisi mukaansa ja oli todella vangitseva. Minä halusin mennä sinne ruton runtelemaan maailmaan ihmettelemään kaikkea sitä hävitystä ja rumuutta. Myös hahmot olivat aidontuntuisia ja kiinnostavia tyyppejä. Heti sympatiseerasin Tanneria. Hänen taustojaan valotettiin hauskalla tavalla pieni pala kerrallaan, mutta ei ärsyttävästi tietoja pantaten. Lopulta hänestä paljastui hyvin yllättäviä puolia enkä itse ollut osannut arvata niitä ollenkaan. Kaikilla henkilöillä oli monia kerroksia eikä heidän motiiveistaan voinut olla itsekään varma. Heidät olisi tosin voinut tehdä helpommin lähestyttäviksi, jotta kirja olisi jäänyt paremmin mieleen.

Mutta tarina alkaa todella hitaasti ja vaatii lukijaltaan kiinnostusta. Varmaan 300 sivua meni ennen kuin tarina lähti todella etenemään ja alkoi tuntua järkevältä. Juoni oli myös hyvin mutkikas ja vaati huomattavasti keskittymistä. Kirjan loputtua piti hetkisen aikaa raaputella päätä ja pohtia, että mitä sitä tulikaan luettua. Mutta kaikki kunnia ja arvostus näin monipolvisesta juonesta kirjailijalle. Ei välttämättä toimi vain aivan kaikille lukijoille. Varsinkaan, kun kirja on niin scifi jo muutenkin ja sisältää selityksiä ties mistä nanoboteista ja muusta.

Suomennoksessa Kuilukaupunki on päätetty laittaa kahteen osaan, eikä se ollut kovinkaan toimiva ratkaisu. Ykkösosa loppui aivan seinään eikä tuntunut järkevältä kokonaisuudelta. Siinä ei ollut oikein minkäänlaista itsenäistä juonta ja kirjana se oli hyvin tylsä suoraan sanottuna. Sitten kakkososassa taas tykitettiin juonta ja kaikki alkoi muotoutua järkevään malliin, mutta yhtään kärsimättömämpi ihminen ei olisi päätynyt edes lukemaan kakkososaa.

Itse nyt päädyin lukemaan tämän Ilmestysten avaruus -sarjan toisen osan ensimmäisenä, mutta muita suosittelen aloittamaan ensimmäisestä osasta (jonka nimi on siis Ilmestysten avaruus kuten koko sarjan). Itse olin vähän pysäkillä tämän kanssa varsinkin alkuun ja jatkuvasti oli sellainen fiilis, että jotain syvempiä juttuja pitäisi ymmärtää tai jotain kytköksiä jäi huomaamatta.

Kirja oli kuitenkin niin mutkikas, että päädyin pitämään tästä lopulta. Luulen, että kokonaisuutena tämä sarja on varmasti todella hyvää scifiä, ja Kuilukaupunkikin itsessään jo ihan ok teos. Yksityiskohtiin oltiin todella panostettu ja maailma oli kiehtova ja kauhistuttava. Kolme ja puoli tähteä kokonaisuudelle.


27. lokakuuta 2015

Tulevasta Shadowhunters -ohjelmasta

Olen nyt viikon verran ahkerasti katsellut uutta Star Wars -traileria ja selaillut Youtubesta kaikkia mahdollisia trailer review'ta, breakdowneja ynnä muita. Olen vähän seonnut asiasta (enkä ihan niin vähääkään). Ensimmäisellä katselukerralla muun muassa itkeä tihrustin ja vieläkin kyyneleet ovat melko herkässä traileria katsellessani. Toivon mukaan tämä on vain jotakin hormonien heilahtelua.

Siinä selaillessani törmäsin sitten ehdotuksissa Shadowhunters -ohjelman sneak peakeihin ja teasereihin. Sarjahan perustuu siis Claren The Mortal Instruments -kirjoihin ja alkaa jenkeissä tammikuussa. Itse en ihastunut kirjoihin sen kummemmin, mutta TV-sarja on jossain määrin herättänyt kiinnostusta. Olen aika kova TV-addikti ja uudet telkkariohjelmat kelpaavat aina ohjelmistoon, vaikka kirjasta en olisikaan niin välittänyt. Jenkeissä ABC kanava alkaa esittämään kyseistä sarjaa, mutta itse olisin tuon tyyppisistä jenkkikanavista toivonut mielummin CW:tä, sillä heidän taidoistaan olen ehkä hieman vakuuttuneempi (esim. The Flash, Vampyyripäiväkirjat, Arrow ja Supernatural esimerkkeinä).

Tässä muutama niistä pätkistä, joita päädyin selailemaan:



En oikein osaa sanoa, että mitkä ovat odotukseni näiden perusteella. Sarja voi olla ihan ok tai sitten ihan surkea, riippuen siitä, miten yhtenäinen tarina on ja kuinka kiinnostavia henkilöt sarjassa lopulta ovat. Näiden pätkien perusteella en kuitenkaan päässyt itse ihan täysin kiinni sarjan ideaan ja ihmisten persoonallisuuksiin, mutta vaikuttaisi ainakin melko vahvasti seurailevan ensimmäisen kirjan juonta. Clary vaikutti juuri niin ärsyttävältä kuin muistinkin :D Se yllätti osittain, sillä esimerkiksi Vampyyripäiväkirjat TV-ohjelma eroaa hyvin paljon itse kirjoista ja odotin tältä vähän samaa, mutta ilmeisesti faneja on haluttu miellyttää.

Onko kukaan seuraillut tulevan Shadowhunters-ohjelman promootiota? Mitään odotuksia sarjalle tai mielipiteitä siitä?

24. lokakuuta 2015

Äidinkielestä ja kieliopista

Sitä voisi kuvitella, että kun tykkää lukea kirjoja, niin sitä rakastaisi myös äidinkieltä. Tai jos kirjoittaa blogia, niin kuvittelee osaavansa kirjoittaa. Varsin loogista. Minä kuitenkin kuulun siihen kurjaan ihmisjoukkioon, joka ei juurikaan välitä kieliopista. Pidän siitä, että tekstit ovat suurin piirtein luettavissa. Pilkuttamissäännöt tai sanojen taivutukset menevät enemmän facebookin kultaisten kirjoitussääntöjen mukaisesti kuin äidinkielen oppikirjan. Halusin kuitenkin tehdä ihan oman postauksen tätä varten, ja pahoitella asiaa kaikille niille lukijoille (sekä tietysti selitellä tyhmyyttäni), joita kielioppivirheet todella häiritsevät.

Minulla on oikeastaan aina ollut ongelmia kieliopin ja oikeinkirjoittamisen kanssa. Muutamaan otteeseen asiaa on tutkittukin, mutta koskaan ei ole löytynyt varsinaista lukihäiriötä. Luultavasti tämä on siis enemmänkin jokin keskittymishäiriö kuin lukihäiriö :D Älkää siis ihmetelkö räikeitä kirjoitusvirheitä. Ne johtuvat siitä, että minä en yksinkertaisesti näe niitä itse, vaikka aina luenkin postaukset uudelleen ja uudelleen. Useimmat postaukset laitan sen lisäksi myös Wordiin, sillä minä en ihan oikeasti itse löydä kirjoitusvirheitä, vaan tarvitsen Wordin apua siinä. Niin säälittävä tapaus minä olen.

Olen aina ollut sellainen, että tarinaa ja juttua minulla kyllä riittää, mutta laatu ei ole taattua. Varmasti joku blogissa vieraillutkin on saattanut huomata asian. Osittain ongelmani lähtee varmasti antipatioistani muutamaa lukion äidinkielen opettajaa kohtaan, jotka tappoivat kaiken innostukseni äikkää kohtaan. On oikeastaan ihme, miten asiat kääntyivät niin, että inhokkiaineeni yläasteelta, matematiikka, kääntyi yhdeksi lemppareistani, ja yläasteen yksi suosikkini, äidinkieli, vaipui tyystin unholaan. Lukiossa törmäsin siihen ongelmaan, että minun mielestäni mielikuvituksellisista (päätelkää siitä oliko vai ei) teksteistä sai vähemmän "pisteitä" kuin tylsästä. Matematiikassa sen sijaan sai soveltaa tietojaan ja aina kannustettiin eteenpäin.

Mutta kuten sanottua, pahoittelen kielioppiani tässä nyt yleisesti. En ole koskaan jaksanut opiskella sitä tosissani ja lukioon päästyäni kiinnostukseni ei riittänyt siihenkään vähään, mitä aiemmin. Olen kiitollinen vinkeistä, mutta kannattaa ottaa huomioon rajallisuuteni. Minun täytyy tällä hetkellä opiskella tuhat uutta asiaa joka päivä enkä ymmärrä mitään äidinkielen sanastoa. Eli kaikki joita himottaa korjailla äidinkieltä, vääntäkää rautalangasta :D

22. lokakuuta 2015

Lauren Conrad: L.A. Candy -sarja


19-vuotias Jane muuttaa Los Angelesiin bestiksenä, Scarlettin, kanssa. Hän aloittaa työt tapahtumasuunnittelijan firmassa ja totuttelee uuteen elämäänsä, kun hän törmää TV-tuottajaan eräällä klubilla. TV-tuottaja haluaa Janen ja Scarlettin tähdiksi reality-ohjelmaan, jossa heidän elämäänsä kuvataan aamusta iltaan. Jane on innoissaan uudesta mahdollisuudesta ja kun ohjelman kuvaukset alkavat, alkaa myös uusi VIP-elämä. Ohjelman myötä hän saa uusia ystäviä, mutta valitettavasti kaikki eivät ole aikeissaan aivan puhtoisia.

Aikoinaan katselin The Hillsiä telkkarista ja Lauren oli totta kai lempparini. Olen ostanut L.C.:n Style- ja Beauty-kirjat, sillä kaikki palat hänestä, mitkä ovat lähteneet irti, on pitänyt ostaa. Muistan aikoinani kuulleeni myös näistä kirjoista, mutta jostakin syystä jätin lukematta nämä. Reality-TV-hulluna olisi voinut kuvitella minun juoksevan innoissaan näitä hakemaan.

Kirjat olivat selkeästi nuoremmalle YA-yleisölle suunnattuja (tai niin minä ainakin haluan uskoa). Henkilökuvaukset olivat melko yksinkertaisia ja päähenkilö hyvin hajuton ja mauton. Sellainen, johon on helppo samaistua, koska hän sattuu olemaan puhdas pulmunen ja aina tekee sankarillisesti. Hahmoissa oli selkeät roolitukset eikä heissä ollut juurikaan syvyyttä. Tosin tämä ilmeisesti on chick littiä, joten ihan liikaa ei kannata odottaa. 

Kirjoitustyylikin tökki kaikissa kolmessa osassa. Pääpiirteittäin voisi sanoa, että se oli hyvin hengetöntä ja teennäistä. Teksti tuntunut millään soljuvan luonnollisesti ja eteneminen oli hyvin epätasaista. Kaikissa kirjoissa pystyi hyppimään sivuja, sillä kirjat sisälsivät melko epämielenkiintoisia tapahtumia ja juonen kannalta hyödyttömiä asioita. Lauren (tai kuka assistentti tämän sitten on ikinä kirjoittanutkaan) ei ole osannut rakentaa minkäänlaista draamankaarta tarinalle ja kliimaksit näissä kirjoissa ovat hyvin töksähteleviä sekä mitättömiä. Lisäksi tyttöjen väliset keskustelut olivat todella käsikirjoitetun kuuloisia.

Olen vähän pettynyt siihen, miten vähän tässä tuli näkökulmaa tosi-TV:n tekemisestä ja draamaa kulissien takana. Laurenilla kuitenkin on sisäpiiritietoa sen tekemisestä. Minulle, tosi-TV-hullulle, ei ole vaikea myydä realitystä kertovaa sarjaa. Juonen ei tarvitse olla erityisen ihmeellinen tai hahmojen erityisen hyvin rakennettuja ja monimutkaisia. Minähän pidin (jossain määrin) jopa The Selection-sarjasta, joka oli hirvittävää roskaa. Mutta tästä puuttuu kaikki se, mikä tekee tosi-TV:stä niin mehukkaan; draama ja vahvat henkilöt. Ainoastaan viimeisessä osassa pääsemme vähän kiinni siihen realityn tekemiseen ja sen ihmeellisyyteen, mutta itse sanoisin, että liian myöhään ja liian vähän.

Olen pahoillani LC, mutta en voi antaa kirjoillesi enempää kuin 1.5 tähteä :(




20. lokakuuta 2015

Haastevastauksia

Kiitokset tunnustuksesta ja kysymyksistä Sivu sivulta -blogin Jennille :)




Haasteessa toimitaan näin:
1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, 
jotta he tietävät mistä on kyse.


Kysymykset:
1.Jos saisit lukea enää vain yhden kirjan, mikä se olisi?
 Apua.. :D En tykkää lukea kirjoja toistamiseen, joten tässä nyt kysymys siitä, että riskeerattako arvokas ainoa lukukerta uudelle kirjalle, josta en välttämättä pidä, vai lukea joku vanha suosikki. Otan riskin ja valitsen uuden klassikon, jota en ole lukenut. Sanotaanko nyt vaikka Alexandre Dumasin Kolme muskettisoturia. Ehkä se Täällä Pohjantähden alla voisi olla myös hyvä vaihtoehto. Jos pitäisi valita joku uusi kirja, niin Leigh Barduhgon Six of Crows kiinnostaa todella kovasti.

2. Missä luet mieluiten?
Kotona. Sängyssä. Yöllä. En tykkää lukea kodin ulkopuolella, vaikka sitä silloin tällöin teen pakosta. Lukeminen onkin minulla melko epäsosiaalista puuhaa ja yleensä aiheuttaa ihan parisuhderiitojakin :D Olen lisäksi iltavirkku eli kunnon lukupöhinä käynnistyy aina kympin jälkeen illalla.

3. Luetko mieluummin onnellisia loppuja vai sellaisia, jotka jäävät mietityttämään?
Onnellisia, jos nyt puhutaan YA:sta tai romantiikasta tai fantasiasta tai scifistä. Olen heikko ihminen :D Toisinaan mietittyvät loput toimivat näissäkin genreissä, mutta usein haluan saada kunnollisen päätöksen tarinalle.

4.Kertoisitko muutaman kirjan, jota suosittelisit kaikille? 
 Emily Brönte: Humiseva harju. Tämä on vähän sellainen vihaat/rakastat kirja. Minä rakastan tätä, joten minun mielestäni kaikkien pitää lukea tämä (ja rakastaa tätä tietysti :D).

Alexandre Dumas: Monte Criston kreivi. Eeppinen seikkailu, ei yhtäkään turhaa kappaletta tai tapahtumaa, vaikka sivuja päälle tuhat. Yli puolet lyhyemmissä YA-kirjoissakin on usein turhia kappaleita.

Harry Potterit. Mikä se sellainen elämä on, kun ei ole Pottereita lukenut?

5.Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan?
Patrick Rothfussin Tuulen nimi voisi olla aika kova. Fantasiaseikkailut on aina jees. Myös äskettäin lukemani Sarah J. Maasin Throne of Glass voisi olla elouvana varsin toimiva.

6.Minkä fantasiakirjan satumaailmaa muistuttaa sinun ajatuksiesi satumaata eniten?
 Varmaankin Narnian tarinoiden. Vähän tylsä, mutta ei voi mitään.

7.Mikä on huonoin lukemasi kirja? Miksi?
Fifty Shades Freed. Tätä ei luultavasti tarvitsisi edes selitellä, mutta kyseessähän on 50 Shades of Grey -sarjan kolmas ja viimeinen osa (thank god). Kirjassa muun muassa tapahtuu seuraavaa: Christian tärvelee Anan rinnat, koska tämä ottaa aurinkoa yläosattomissa ilman Christianin lupaa. Ana unohtaa käydä gynellä ja pamahtaa paksuksi. Ana ja Christian panevat, mutta keskustelevat hyvin vähän.
En tosiaankaan tiedä, miksi olen lukenut tämän. Tai no tiedän. Olen utelias enkä pysty jättämään asioita kesken helpolla.

8. Minkä kirjan päähenkilö on sinusta mielenkiintoisin?
 Harry Potterin täytyy olla yksi henkilökohtaisista lemppareistani. Missään vaiheessa en ollut kyllästynyt häneen ja aina hän jaksoi yllättää.
Toinen mielenkiintoinen päähenkilö oli Soul Eater -sarjassa. Meda oli kunnon badass eikä pyydellyt tekojaan anteeksi tai sortunut säälittävyyteen missään vaiheessa, vaikka kyseessä oli YA-kirja.

9. Luetko runoja?
En enää. Nuorepana olin kiinnostuneempi runoista ja itsekin kirjoittelin niitä, mutta nykyään ei ole aikaa tai jaksamista. Ehkä jonain päivänä, kun aikaa liikenee enemmän, palailen taas runojen pariin.

10. Suunnitteletko lukemista tarkasti?
En todellakaan :D En suunnittele mitään tarkasti elämässä. Valitsen kirjani vähän tähän tyyliin: haen kirjastosta kasan kirjoja, ostan kindlelle pari kirjaa, lainaan e-kirjastosta pari kirjaa --> luen mikä aina milloinkin sattuu tuntumaan hyvältä.

11. Mikä kirja on sykäyttänyt sinua eniten?
Humiseva harju :D No voisi Harry Pottereidenkin sanoa sykähdyttäneen minua aikoinaan hyvin paljon ja melko pitkälle innostaneen minua lukemiseen.

En nyt millään kerkiä katselemaan, että kelle laittaisin haastetta eteenpäin :( Tuhat koulujuttua vielä tehtävänä illalle ja niin edespäin. Jos vähän myöhemmin viikolla ehdin katsoa uudestaan, niin tulen sitten editoimaan tätä ja pistän haastetta eteenpäin :)

18. lokakuuta 2015

Marie Rutkoski: The Winner's Crime (The Winner's Trilogy #2)

Minä useimmiten välttelen sellaisia kirjasarjoja, joita ei ole vielä julkaistu kokonaan. Olen äärimmäisen malttamaton ihminen ja välillä kärsin aivan ultimaattisen kamalia vieroitusoireita kirjoista. En olisi koskaan alkanut lukemaan The Winner's Trilogyä, jos olisin huomannut, että kolmas osa julkaistaan vasta ensi maaliskuussa. Nyt tämä sarja sitten kummittelee mielessäni jatkuvasti.

Huom! Skippaa tämä, jos et ole lukenut ykkösosaa. Tai vähintäänkin seuraava kappale heti kuvan alla, jossa kerrataan tämän kirjan tapahtumat.


Kestrel on kihloissa Valorianin kruununprinssin kanssa ja käy lävitse juhlia toisensa jälkeen, mutta Kestrelin elämä tuntuu ahdistavammalta kuin koskaan. Keneenkään ei voi luottaa hovimaailmassa ja kaikki ympärillä olevat ihmiset ovat lahjottuja taholle tai toiselle. Kestrel ei uskalla kertoa totuutta asioiden tilanteesta edes Arinille ja pelaa vaarallista peliä hengellään alkamalla salaiseksi vakoojaksi Herranilaisten puolesta Arinin tietämättä. Arin taas lähtee vaaralliselle retkelle hankkimaan liittolaisia puolelleen, mutta ei voi olla huomaamatta tunnetta siitä, että Kestrel piilottelee jotakin. Mutta voiko Kestrel jättää peliä enää kesken?

Edelleen sattuu joka paikkaan lukemisen jälkeen. Siis ihan hitsin hieno lukukokemus. Kirjan loputtua olin ihan nääntynyt kaikesta siitä tunteiden määrästä. Suurimmaksi osaksi se johtuu siitä, että Rutkoskin kieli oli todella kaunista ja hyvin vangitsevaa. Hänellä on jännittävä tapa kertoa tarinaa, hyvin erilainen verrattuna viime aikoina lukemiini kirjoihin. Ei ole minäkertojaa, jatkuvasti kuvaillaan asioita, mutta kuitenkin tahti pysyy yllä, ja huolellisesti rakennetaan tilanteita. Näihin kirjoihin on aivan mielettömän helppo upota ja kuvitella maailma päänsä sisällä. Tunteet ja kohtausten tunnelmat siirtyvät minuun niin ihmeen vaivattomasti.

Ihan liikaa toimintaa tässä kirjassa ei kuitenkaan ole, vaan tämä on enemmän poliittinen ja romanttinen fantasiadraama. Poliittinen kieroilu oli hyvin vangitsevaa ja hikoiluttavaa luettavaa, enkä itse oikeastaan huomannut edes kaivata toimintaa sen kummemmin. Ja romanttinen draama oli aivan ensiluokkaista. Olen varmasti jauhanut tänne sata kertaa, että konflikteja ei ole parin välillä riittävästi (ja sitten on tietysti niitä, joissa väännetään tikusta asiaa ja konflikteja tyhjästä), mutta tämä kulki juuri oikeaa viivaa pitkin draaman suhteen. Sydämeni särkyi ja siihen koski koskemistaan kaikkien kasautuvien asioiden vuoksi, mutta kertaakaan draama ei mennyt pelleilyn ja ärsyttävyyden puolelle.

Suurimmaksi osaksi se johtuu siitä, että Rutkoski on kirjoittanut niin hyvin molemmat päähenkilöt, Kestrelin ja Arinin. Hän ei säästellyt varsinkaan Kestreliä tässä kirjassa, vaan antoi hänelle kurjuutta kurjuuden perään, ja samalla tietysti minä lukijana kärsin sympateeratessani häntä. Jatkuvasti ymmärsin Kestrelin valinnat ja käyttätymisen, vaikka olisinkin halunnut huudella neuvoja sivusta. Ja vaikka sympatisoin Kestreliä, sympatisoin myös Arinia, sillä ymmärsin myös hänen reaktionsa ja tunteensa. Olisin tietysti Kestrelin tähden toivonut Arinin olevan sellainen ärsyttävän epäitsekäs ja epäuskottava miessankari, mutta kirjan kannalta herkullisempaa oli hänen inhimillisyytensä.

Lisää tällaisia kakkososia YA-trilogioihin, kiitos! Nyt pureskelen kynsiäni maaliskuuhun saakka, jotta saan viimeisen osan luettavakseni. Toivon, että siinä olisi onnellinen loppu tai edes jonkinlainen helpotuksen tunne jäisi koko sarjasta. Meinaan tämä kakkososa jäi ahdistamaan suhteellisen paljon.

Tämä sarja on ollut kaikkea muuta kuin mitä itse odotin. Typerien kansien vuoksi lykkäsin näiden lukemista pitkään, mutta onneksi lopulta tartuin. Nautin aivan mielettömästi näiden lukemisesta, vaikka eiväthän nämä mitään korkealentoista kirjallisuutta olekaan. Neljä ja puoli tähteä kaikista niistä tunteista ja tuskasta, jota koin.



15. lokakuuta 2015

J.R. Ward: Halu (Fallen Angels #1)

Poikaystäväni naurusta ei meinannut tulla loppua, kun otin tämän kirjastossa käteeni, ja kävelin lainauskoneen luokse. Olin juuri itse naureskellut, että jollekin oli varauksessa 50 Shades of Grey, ja sitten itse kävelen tämän näköisen kirjan kanssa pois..


Jim Heron saa tehtäväkseen pelastaa seitsemän sielua seitsemältä kuolemansynniltä, ja joutuu keskelle enkeleiden ja demonien ikiaikaista taistelua maapallon ihmissieluista. Ensimmäiseksi pelastettavaksi tulee Vin di Pietro, rikas liikemies, jolla on rahaa ja edustusvaimoksi sopiva tyttöystävä, mutta jotakin Jimin pitäisi silti hänen elämässään yrittää korjata. Mutta Jim Heron on itse hyvin kaukana puhtoisesta ja synnittömästä, eikä hänellä ole mitään hajua siitä, miten sieluja pelastetaan.


Halu on ihan kohtuullisen viihdyttävä kirja, mutta sen kutsuminen fantasiaksi tuntuu valheelliselta. Halu on enemmänkin 50 Shades of Grey fantasiamaailmassa ja juonen kera, mutta siinä ei ole niin paljoa niin seksiä. Ja ehkä sille voi antaa pisteitä myös huomattavasti paremmista hahmoista.

Tarina ei ole mitenkään erityisen tajunnanräjäyttävä ja juoni on sitä perinteistä enkelit vastaan demonit hässäkkää. Taisin jo jonkun aiemman vastaavanlaisen kirjan kohdalla mainita, että itse en ihan hirvittävästi välitä näistä enkelit vastaan demonit kirjoista, ja kyllä se vähän tämänkin kohdalla tökki. Itse olisin toivonut vähän rohkeampaa ja ronskimpaa suhtautumista kaikkeen. Kirjassa oli kuitenkin ihan kunnon seksikohtauksia (jotka muuten skippasin, koska ne eivät olleet mielestäni erityisen hyvin kirjoitettuja), niin ehkäpä kirjailija olisi voinut ottaa muutoinkin vähän lisää raakuutta peliin.

Hahmoista tosiaan pidin ja minun mielestäni ne olivat tämän kirjan suurin etu. Taustatarinat henkilöille oli huolellisesti rakennettuja ja mielenkiintoisia. Etenkin miespuoliset hahmot olivat kaikki hyvin kiinnostavia ja omanlaisia persooniaan. Hahmojen suhteen en pitänyt siitä, että kirjan naissankari, Marie-Terese, oli niin spesiaali ja mukamas parempi kuin kaikki muut tytöt. Hän rupesi jopa ärsyttämään minua kaiken sen ylistyksen keskellä.

Ajoittain oli hyvin selvää, että kirjailija on nainen ja se vähän pisti häiritsemään. Niin hienoja kuin nuo kirjan mieshahmot olivat, he olivat myös hyvin naisellisia näkemyksiä siitä, millaisia miesten tulisi olla. Muutamaankin kertaan mietin, että oikeassa elämässä ihmiset eivät vain käyttäytyisi noin, vaan kohtaukset kuulostivat Disneyn tasoiselta satuhömpältä. Miessankari sanoi aina jotain sellaista, mitä itse haluaisi häneltä kuulla siinä tilanteessa, mutta sitten kun kuulisi hänen puhuvan niin, ajattelisi, että onpa tuo limainen mielistelijä, ja se pilaisi tunnelman täysin :D

Kirjan loppu oli myös hyvin hämärä eikä oikein käynyt järkeen ainakaan minulle. En nyt kirjoita tähän mitään spoilereita asiaan liittyen, enkä siis ota aivan kaikkeen minua häirinneeseen kantaa, mutta ilman spoilereita pieni pohdinta tähän nyt tulee. Tässä sarjassahan Jim Heronin tulee pelastaa siis seitsemän ihmistä seitsemältä kuolemansynniltä. Minulla ei kuitenkaan ole mitään hajua, että mikä lopulta oli di Pietron synti tässä kirjassa. Oliko se ahneus? Jotenkin olettaisi, että se olisi ihan päivänselvää kirjan loputtua, että mikä synneistä oli kyseessä. Ehkä minä olin vain yksinkertainen.

Voin siis sanoa viihtyneeni kirjan kanssa ne muutamat päivät, kun tätä luin, ja mielestäni kirja oli keskiverto tällaiseksi aikuisten fantasiahömpäksi. Tartun varmaan vielä ainakin sarjan seuraavaan osaan, mutta pahoin pelkään sarjan jatkon olevan joko tätä samaa tai huonompaa. Vaikea kuvitella, että tästä saa nyhdettyä kuusi 500 sivuista kirjaa niin, ettei näihin kyllästy. Ward ei myöskään tarinankertojana osoittanut ainakaan tässä ensimmäisessä osassa sellaista vahvuutta, että luottoni sarjan kululle olisi erityisen kova.


Kaksi tähteä. Suosittelen sellaisille ihmisille, jotka haluavat lukea paranormaalin romanssin vahvojen miessankareiden kera. Sellaisten, jotka tulevat pelastamaan sinut pulasta, ja ovat kovia ja karskeja äijiä.

13. lokakuuta 2015

Patrick Ness: Knife of Never Letting Go

Wuuuhuuu! Suoritin yhden kirjan TBR-listaltani. Pienet partyt ihan vain sen kunniaksi. 

 

Knife of Never Letting Go kertoo Toddista, kuukauden päästä mieheksi tulevasta pojasta. Hän asuu kylässä, jossa on asukkaina pelkkiä miehiä ja kylässä kaikki voivat kuulla toistensa ajatukset. Eräänä päivänä Todd törmää kaupungin laitamilla hiljaiseen kohtaan, jossa ajatukset eivät kuulu, ja hän joutuu lähtemään karkumatkalle kyläläisiltä sen vuoksi. Siitä käynnistyy hurja ajojahti. Pakeneminen sellaisilta ihmisiltä, jotka kuulevat kaikki ajatuksesi, on hyvin vaikeaa.

Jostakin syystä minä kuvittelin tämän olevan ihan puhdas dystopiakirja, mutta oikeastaan tämä on scifi-seikkailu, sillä Todd on uudisasukas planeetalla, jota kutsutaan nimellä New World. Asukkaat ovat aikoinaan lähteneet pakoon maasta, joka oli muuttumassa elinkelvottomaksi. New World oli paikkana omaperäinen ja originaali, mutta koin, että maailmanrakennus jäi vajavaiseksi. Tässä kirjassa on kuitenkin monia hyvin mielenkiintoisia teemoja YA-kirjaksi ja itse olin iloinen scifi-aspektista. Kirjassa pohditaan muun muassa uskontoa, tasa-arvokysymyksiä sekä selviytymistä vaikeissa oloissa pakotarinan ohella.

Päällimmäisenä mieleeni kirjasta jäi englannin kirjoitusasu, joka oli hieman erikoisempi tässä. Alkuun oli vähän vaikea tottua tahallisiin kirjoitusvirheisiin, sillä vierasta kieltä on vähän hankalampi lukea väärässä kirjoitusasussa. Välillä piti hetki odottaa, että päässä sytyttää ja että ymmärsin lopulta mitä sanaa tarkoitettiin. Lopulta totuttuani kirjoitusasuun se jäi mieleeni hauskana ja persoonallisena yksityiskohtana kirjasta.

Tämän kirjan vahvuuksia oli nopeatempoinen juoni sekä toiminnantäyteisyys. Kirja ei kuluta aikaansa juurikaan jaaritteluun, vaan toiminta lähtee lähes heti käyntiin. Juoni ei ollut mikään erityisen kiehtova omasta mielestäni. Kyseessähän on siis pakenemistarina pisteestä A pisteeseen B. Se oli kuitenkin kirjoitettu vauhdikkaasti ja sen verran koukuttavasti, että tylsää ei tullut. Vähän minua ärsytti sellainen tietojen panttaaminen. Koko ajan oli tiedossa, että Toddille oli valehdeltu asioista, ja sitten sai odottaa ainakin 300 sivua ennen kuin tuli mitään paljastuksia. 

Mutta pääsyy siihen, miksen rakastunut tähän täysin, oli se, että en saanut kunnollista yhteyttä mihinkään hahmoista. Todd oli minun mielestäni liian impulsiivinen ja ajoittain turhan hölmö. Hän ei osannut juonia oikein mitään ja korkeintaan pilasi kaiken sähläämällä. Violan persoonallisuus taas jäi arvoitukseksi minulle, sillä sitä ei juurikaan avattu. Manchee, Toddin koira, oli hauska, mutta Mancheen esiintyminen oli aika vähäistä kirjassa. Hahmot olivat kyllä ihan hauskoja ja mukavia, mutta en välittänyt heistä ollenkaan ja monesti huomasin tarttuvani heidän ärsyttäviin piirteisiin sen vuoksi.

Koska en oikein tykästynyt henkilökuvauksiin, en päässyt sisälle myöskään henkilökemioihin. En ymmärtänyt Toddin ja Violan välistä suhdetta tai Toddin ylisuojelevaisuutta Violan suhteen. Ne eivät vain millään käyneet järkeen. Ihmisten välisissä suhteissa ja vuorovaikutuksessa oli minun mielestäni huomattavasti kehittämisen varaa. Toisaalta nämä hahmot ovat kirjoitettu luultavasti minua nuorempaa yleisöä varten ja nillittäminen asiasta on turhaa.

Kokonaisuudessaan hyvin keskivahva kirja. Jollakin tapaa tämä jäi kokemuksena minulle samanlaiseksi kuin Ready Player One. Kolme tähteä.



11. lokakuuta 2015

Seitsemän kuolemansyntiä Book Tag + yksi traileri siinä sivussa

Tykkään toisinaan seurailla booktubettajia Youtubessa ja olen erityisesti tykästynyt heidän Book Tag -videoihin, jotka ovat oikeastaan sama kuin haasteet suomeksi. Olen jo pitkään halunnut tehdä muutamia niistä täällä, ja tässä tulee nyt ensimmäinen sovellukseni. Muut jäävät vielä kypsymään luonnoskansioon. Ongelmani on se, että olen lukenut niin vähän, että haasteisiin tulee vastailtua aina niitä samoja kirjoja :( Täytyy siis kartuttaa omaa valikoimaa tässä välillä..

Seitsemän kuolemansyntiä -tagissa on ylläripyllärinä seitsemän syntiä ja jokaiseen syntiin liittyen jokin kirjabloggaamiseen liittyvä kysymys. Huom. suomennokset kysymyksiin ovat löyhiä. Tässäpä se sitten tulee:

1. Ahneus: Mikä on kallein kirjasi? Entä edullisin kirjasi?
Hirvittävän hankala kysymys, koska minä en juurikaan katsele kirjojen hintoja niitä ostaessani :D En oikeastaan ikinä osta kovakantisia kirjoja eli mitään ihan superkalliita hankintoja ei tule tehtyä. Lähinnä vertailen vain, että mistä saan aina milloin minkä kirjan edullisimmalla hinnalla, mutta en sen tarkemmin mieti kirjojen hintoja. Jos minä jonkun kirjan haluan, niin hinta on toissijainen asia, ellei hinta tunnu kunnon ryöstöltä. Monesti ostan pokkarit useamman kappaleen paketteina enkä sitten muista tarkkaa hintaa. Kindlellä minulla on nolla euroa tai yhden euron maksaneita kirjoja, ja on siellä jopa lähemmäs 20 dollariakin maksaneita kirjoja (ne kyllä kirpaisee). Jostakin syystä e-kirjojen hintarajani usein tuntuu olevan kahdeksan dollaria ja sitä kalliimpi ottaa aina päähän.

2. Viha: Kirjailija, johon viha-rakkaus-suhde?
En ihan hirvittävästi muodosta kirjailijoihin suhteita, varsinkaan mitään erityisen vahvoja viha-rakkaussuhteita. He joko ärsyttävät minua himpun verran tai ovat mielestäni hyviä siinä mitä tekevät. Jonkinlainen viha-rakkaussuhde minulla voisi olla esimerkiksi Diana Gabaldoniin. Pidin Muukalaisesta kirjana, mutta jatko-osat eivät iskeneet. Sitten katselin haastatteluja Gabaldoniin liittyen, ja ikäväkseni minun täytyi todeta, että kemiamme eivät kohdanneet.

3. Ylensyönti: Minkä kirjan olet ahminut/lukenut uudestaan ja uudestaan?
Tuossa kolmen kirjan haasteessakin aikoinaan totesin, että minä en oikeastaan lue mitään kirjoja uudestaan. Varsinkaan uudestaan ja uudestaan. Usein jätän ne aivan lemppareimmat kirjani lukematta uudestaan. On ihana muistella sitä kirjaa sen ensimmäisen lukukerran mukaisesti. Huonompia kirjoja saatan lukea useampaan kertaan saadakseni ne pois päästä ja muodostaakseni mielipiteeni kunnolla.

4. Laiskuus: Minkä kirja lukemista olet siirtänyt laiskuuden vuoksi?
Aika monen järkäleen. Haruki Murakamin 1Q84 osat 1-3 odottelee hyllyssä ja Song of Ice and Fire odottelee koko hela sarja, tosin ne kuuluu poikaystävälle. Ehkä noloin on Taru sormusten herrasta. Se on aikoinaan jäänyt häpeäkseni kesken, mutta puolustuksekseni sanon, että silloin olin nuori enkä jaksanut :D Kaksi tornia ja Entit hyydyttivät ja pahasti.

5. Ylpeys: Mistä kirjasta puhut eniten, jotta näyttäisit muiden silmissä fiksummalta?
Kaveripiiriini ei kuulu muita kirjanördejä kuin minä, eikä kukaan kaverini edes varmaan tiedä, miten paljon luen. Tai no, nyt sen alkanut paljastumaan heille hiukkasen. Lähinnä tulee puhuttua 50 Shades of Greyn ja Nälkäpelien tyyppisistä kirjoista, joista on jo elokuvat ja kaikki, ja jauhettavaa riittää. Ja joista puhuminen ei tee kyllä fiksunnäköistä, valitettavasti :D Koulukavereiden kanssa on muutenkin turha yrittää kuulostaa fiksummalta, kun sieltä aina tuntuu löytyvän joku fiksumpi ja enemmän asioista lukenut.

Ainut, minkä tähän keksin, on se, että saatan viljellä jotain kirjasanastoa tahattomasti. Esimerkiksi poikaystäväni mielestä sana dystopia on kamalaa hifistelyä ja yritystä näyttää fiksummalta. Minä kun olen kuvitellut, että se on osa ihan yleissivistystä, mutta ei kait sitten :D 

6. Himo: Mitä piirrettä pidät kirjan hahmossa viehättävimpänä?
Jäätävä itseluottamus on aina viehättävää ja sen olen usein huomannut hurmaavan minut puolelleen. Tietynlainen itsekkyys on myös superseksikästä. Järkevyys ja fiksuus on viehättävää, samoin kuin pieni mielipuolisuuskin. Näitä on niin monia. Eniten ratkaisee se, onko hahmo karismaattinen ja vetoava vai vähän tylsä ja mitäänsanomaton. Ulkonäön puolesta en osaa oikein muuta sanoa kuin, että ihan blondit hiukset eivät viehätä.

7. Kateus: Minkä kirjan haluaisit saada lahjaksi kaikista eniten?
Joku kallis koulukirja olisi aina kiva saada lahjaksi, mutta jos nyt puhutaan vapaa-ajan kirjallisuudesta, niin sitten varmaan joku klassikko. Niiden omistaminen ei koskaan harmita. Mutta en minä kyllä mitään erityisemmin halua. Ehkä ennemminkin niin päin, että jouluna aina odotan isältäni tulevaa kirjapakettia, joka on tähän mennessä aina yllättänyt. Siinä on hauskaa juuri se, miten random-kirjoja tulee luettua.


Siinäpäs ne tulivatkin. Youtubessa näissä yleensä haastettiin kolme ihmistä, mutta minua ahdistaa ihan mielettömästi muiden ihmisten haastaminen, joten jätän sen nyt välistä. Pelkuri kun olen. Jos siellä on kuitenkin joku, jonka mielestä on hauskaa väsätä haasteita, niin ei muuta kuin seitsemää kuolemansyntiä miettimään.


Ja Pride And Prejudice And Zombies -traileri on tullut ulos. Näyttää siistiltä :D En ole kirjaa lukenut, mutta luulenpa, että jätän sen väliin ja nautin vain elokuvasta, kun se näyttää sen verran laadukkaalta. Trailerin alku näytti niin hyvältä, että melkein toivoin, että se olisi ihan perinteinen Ylpeys ja ennakkoluulo. Mikään määrä elokuvaversioita lemppari-Austenistani ei ole liikaa :D Tai ylipäänsä Austeneista..

Niin ja pieni ilmoitusluontoinen asia: muuttelen tulevien postausten ajastuksia nyt sillä tavalla, että niitä tulee tiiviimmällä syötöllä. Kyllästyin, kun ajastuslista menee kuukauden päähän, ja yritän kiriä blogiani tässä nyt vähän ajan tasalle.

7. lokakuuta 2015

Sabrina Bowen: The Year We Fell Down

Vähän aikaa sitten Kauppalehdessä oli juttu, että superrikkaat ihmiset eivät seuraa tosi-TV:tä tai lue romaaneja/yms. roskaa. Ei taida olla minun osana tulla superrikkaaksi :D Köyhät sen sijaan käyttivät huikaisevan osan ajastaan roskan katselemiseen/lukemiseen.... Hmmmm.


Kirjan päähenkilö Corey aloittaa Harkness Collegen aivan toisella tavalla kuin olin alun perin kuvitellut. Hänen piti pelata huippujääkiekkoa tyttöjen joukkueessa, mutta hän istuukin pyörätuolissa jaloistaan halvaantuneena. Hänen koko elämänsä on muuttunut täysin ja tuntuu yhdeltä taistelulta päivästä toiseen, mutta onneksi hänen asuntolassa on naapurina Adam Hartley, kuumaakin kuumempi jääkiekonpelaaja, jolla on myöskin jalka murtunut ja pelit hetkeksi pelattu. Yhdessä he viettävät tyhjää aikaansa ja heillä on kivaa yhdessä. Niin kivaa, että Corey ihastuu Hartleyyn alta aika yksikön, mutta Hartleyllä on tyttöystävä. Ja kuka voisi pitää pyörätuolissa olevaa tyttöä seksikkäänä?

Ensiajatukseni tämän luettuani oli blaah. Mielialani oli aivan vääränlainen tätä varten, ja siitä johtuen tämä kirja sai osakseen vähän enemmän kriittisyyttä kuin muulloin olisi. Tämä oli hyvin perus New Adult tai chick lit -kirja eikä tässä ollut mitään ratkaisevia virheitä ja asioita, joiden vuoksi tämä olisi ollut huono. Kirjoitus oli ihan hyvää, hahmot enemmän hauskoja kuin ärsyttäviä ja heillä oli jonkin verran myös syvyyttä. Tarina oli se perus "hylkiö tyttö ihastuu koulun suosituimpaan poikaan, eikä poika tiedä, mitä haluaa". Twistinä oli se, että tyttö on tosiaan halvaantunut jaloistaan, eikä pysty kävelemään itsenäisesti.

Minä olen lähtökohtaisesti kriittisempi sellaisia kirjoja kohtaan, joissa on jokin tällainen terveysongelma/sairaus. Esimerkiksi Tähtiin kirjoitettu virhe on siitä syystä lukematta, että luulen sen suututtavan minua (elokuvan olen kyllä nähnyt). Sairauslähtöisistä kirjoista tulee herkästi sellainen fiilis, että kirjailija yrittää oikein lypsämällä lypsää tunteita ulos lukijasta. Monesti myös opiskeluistani johtuen rupean kiinnittämään huomiotani yksityiskohtiin, jotka eivät pidä paikkaansa. Päähenkilöihin samaistuminenkin on vähän vaikeampaa, jos heillä on joku hankala sairaus. The Year We Fell Down onnistui kyllä minun mielestäni käsittelemään halvausasiaa varsin asiallisesti ja uskottavasti. Olin vain muutaman kerran ärsyyntynyt halvausjuttuun. Mielestäni siitä ei olisi pitänyt tehdä niin suurta asiaa ja kaiken draaman lähtökohtaa. Toisaalta oli hienoa, että tässä pohdittiin pyörätuolissa olevan henkilön seksikkyyttä ja seksuaalisuutta.

Tämä ei siis ollut huono romanttiseksi kirjaksi, minä satuin vain olemaan tätä lukiessa huonolla tuulella. Tästä puuttuu juuri se tarpeellinen määrä persoonallisuutta, että se olisi jäänyt mieleeni pyörimään eikä olisi tuntunut niin tylsältä. Ihan hyvin kirjoitettu, mutta tästä puuttui kaikki konfliktit. Olisin halunnut, että tämä kirjaa särkee sydämeni palasiin ja talloo sen päälle vielä, mutta sitä se ei tehnyt. Ja se on tylsää. Äskettäin lukemani The Winner's Curse kosketti huomattavasti syvemmältä kuin tämä.

Toinen tylsistyttävä asia tässä olivat hahmot, jotka olivat turhan täydellisiä ihmisiä. Heille oltiin rakennettu ihan kivasti taustaa kyllä, mutta se ei riittänyt minulle tällä kertaa. Kirja olisi kaivannut vähän munaa vaikka sitten siinä muodossa, että Hartley olisi ollut kurjempi tyyppi. Mutta tämä oli NA-kirja ja hahmot yleensä on niissä ärsyttävän täydellisiä. Sen kanssa täytyy tulla toimeen tai sitten olla lukematta NA:ta.

Nyt annan 2.5 tähteä, mutta hyvänä päivänä tämä saisi 3 :D

4. lokakuuta 2015

Marie Rutkoski: The Winner's Curse (The Winner's Trilogy #1)


Kestrel on korkea-arvoisen kenraalin tytär ja kuuluu Valorianien ylhäisöön. Valorianit ovat kasvattaneet imperiumiaan olemalla raakoja sotilaita ja lapsesta saakka heille opetetaan luonteen vahvuutta. Naisten tulee valita armeija tai avioliitto, mutta Kestrel ei haluaisi valita kumpaakaan. Hän haluaisi soittaa vain pianoa, mutta sellaista tekevät vain orjat, joihin Kestrelin asuinalueella kuuluvat Herranit, kansa, jolta Valorianit ryöstivät maat aikoja sitten. Eräänä päivänä Kestrel päätyy ostamaan orjan itselleen suurella summalla hetken päähän pistoksesta, ja siitä alkaa hänen kummallinen suhteensa tähän orjaan, Ariniin. Hitaasti Kestrel huomaa haluavansa viettää aikaa aina vain enemmän Arinin kanssa. Harmi vain, että Arinin ostaminen saattoi olla hänelle kalliimpaa kuin hän olisi koskaan osannut kuvitella.

The Winner's Curse on erittäin koukuttava kirja. Luin sitä yhteen asti yöllä, kun seuraavana aamuna oli aikainen herätys, ja se kaihersi mieltäni jakuvasti. Koulusta melkein juoksin kotiin, että pääsisin päättämään kirjan. Välillä mieleni kirkastui tuosta kummallisesta pöllystä, ja huomasin ajattelevani, ettei juoni ollut kovinkaan kummallinen. Mutta sitten minä taas unohdin kaiken järkeilyn ja palauduin takaisin kiiluvasilmäiseksi hulluksi tämän suhteen.

Juoni ei ollut erityisen nopeatempoinen, mutta minä pidin Rutkoskin hienovaraisesta johdatuksesta kohti tiedossa olevaa katastrofia. Kirjan alkupuoli antoi hienosti tilaa henkilöhahmojen rakennukselle. Ehdin kiintyä hahmoihin juuri riittävästi ollakseni aivan rikki kirjan loputtua. En oikein itsekään tiennyt lopussa, että kenen puolella olisin tai mikä olisi ollut oikea ratkaisu kaikkiin ongelmiin. Kirjan lopussa vain toivoin, ettei se koskaan loppuisi, sillä minä viihdyin niin hyvin Kestrelin ja Arinin seurassa, ja halusin jatkuvasti lisää tietoa kirjan maailmasta.

Pääsyy siihen, että viihdyin tämän kirjan seurassa oli se, että pidin todella paljon Rutkoskin kirjoitustyylistä. Se piti minua otteessaan oikeastaan heti ensimmäisestä sivusta lähtien. Uuteen maailmaan oli helppo upota ja pystyin kuvittelemaan kaiken pääni sisällä vaivattomasti. Jatkuvasti tuli tietoa maailmasta, mutta toisaalta tiedonrippeet eivät tuntuneet tylsiltä, pakotetuilta tai turhilta tarinan kannalta. Henkilökuvaukset olivat todella aitoja, ja pystyin ymmärtämään sekä Kestrelin että Arinin taustoja ja ajattelua. Kestrel ja Arin ovat varmaan yksiä YA-kirjallisuuden lemppareitani. Kumpikaan ei ollut typerä, vaan molemmat olivat todella fiksuja, ja he olivat vahvoja sekä itsenäisiä. Juuri tällaisista hahmoista minä haluan lukea näissä nuorten aikuisten kirjoissa.

Mutta missä sitten mennään vikaan? No, minulla ei ollut tämän kirjan suhteen minkäänlaisia odotuksia, ja se voi olla yksi osasyy, miksi päädyin pitämään tästä niin paljon. Ehkä pitää varoituksen sanana sanoa, että tämä on loppujen lopuksi kaikista eniten romanttinen tarina kuin suuri seikkailu. Varsinkin kirjan loppupuolella olin jopa innostuksissani hieman tympääntynyt romantiikan määrään. Jotta tästä kirjasta voi oikeasti nauttia kunnolla, tältä ei kannata odottaa kunnon high fantasy menoa.

Minä siis pidin tästä hyvin paljon syystä tai toisesta. En oikein itsekään osaa perustella. No, neljä tähteä ainakin siitä syystä, että viihdyin tämän parissa ensisivulta lähtien. Kertaakaan en ollut tylsistynyt tai yksikään hahmo ärsyttänyt minua. Ja neljä tähteä, koska pidin tästä fantasiamaailmasta, joka tuntui olevan niin helposti kuviteltavissa pään sisällä ja johon pääsi uppoamaan heti. Ja ehdottomasti neljä tähteä kaikista niistä tunteista, joita sain tuntea tätä lukiessani.