28. elokuuta 2016

Spoiler Lover - Miksi luen spoilereita?

Jos on yhtään lukenut blogiani, niin saattaa tietää, että olen kova skippailemaan kirjoissa omasta mielestäni tylsiä kohtia. En ole kovinkaan kärsivällinen ja keskittymiskykyni ei vain yksinkertaisesti riitä. Silloin, kun aika on kortilla, sen todellakin pyrkii maksimoimaan.

Tässä tuleekin opas kaikille niille, jotka eivät ymmärrä, miksi joku haluaisi lukea spoilereita. Eli millaisessa tilanteessa Spoiler Lover lukee minkäkinlaisia spoilereita :D

1. Kirja on liian jännittävä
Tämä ei missään nimessä ole ikävä tilanne kirjan kannalta, vaan enemmänkin minun psyykkisen hyvinvoinnin varmistamista :D En yksinkertaisesti malta lukea sivuja kunnolla, jos kirja on oikein jännittävä ja hypin sivujen yli, jotta pääsisin näkemään lopun. Tällöin minun mielenrauhani palaa, kun luen, että lopussa kaikki on ok. Sitten palaan takaisin sinne minne jäinkin ja pystyn jälleen lukemaan sivut kunnolla läpi. Tällaisissa tilanteissa usein riittää se, että vilkaisen viimeisiä sivuja ja tarkistan nopeasti, että päähenkilöt ovat elossa tai esimerkiksi yhdessä. Minä en ihan oikeasti pysty nauttimaan kirjasta, jos jännitän liikaa ja tämä helpottaa paineita. Aikoinaan, kun luin Harry Pottereita, minun oli pakko tarkastaa loppu ennen kuin olen edes aloittanut lukemaan koko kirjaa.

2. Kirja on niin tylsä, etten muuten jaksa
Tämä on sitten sen ikävä spoilailutyyppi. Toisinaan tulee vastaan niitä kuolettavan tylsiä kirjoja, joiden lukeminen on yhtä taistelua. Jos minä olen sitten mukavalla tuulella ja haluan antaa mahikset kirjalle, yritän lukea jotakin jännittävää tapahtumaa tulevaisuudesta, joka saisi minut tsemppaamaan ja jaksamaan pidemmälle. Joskus tämä toimii ja joskus ei. Joskus luen aivan lopun sillä tavalla, että tiedän miten asiat päättyvät, mutta se miten ne tapahtuu jää mysteeriksi. Jos tiedän, että lopussa asiat ovat aivan mullin mallin, tiedän, ettei kirja voi jatkaa kuolettavalla tylsyydellään loppuun saakka.

3. Ihan vaan koska en voi vastustaa
Ja toisinaan yritän hokea itselleni, että ei ole mitään syytä lukea spoilereita. Ei ole liian jänskää, ei ole liian tylsää. Mutta silti jokin kummallinen voima saa minut menemään Goodreadsiin lukemaan seuraavien osien juttuja tai sitten lukemaan kirjan lopun. Sormet vain syyhyävät etsimään tietoa ennen aikojaan :D

No, harmittaako minua, jos joku spoilaa minut vahingossa tai tahalleen? Ei se kyllä harmita. Olen varmaankin niin tottunut jo itse spoilaamaan itseäni erinäisissä tilanteissa, että spoilaaminen ei oikeastaan enää liikuta minua suuntaan eikä toiseen. Voisi sanoa niin, että minulle se matka päätöspisteeseen on usein tärkeämpi kuin itse päätös, joten sillä ei ole mitään väliä tiedänkö mitä tapahtuu vai ei. Sillä on enemmänkin, että miten itse koen tarinan kulun. Tietysti, jos joku kertaa koko hela kirjan tapahtumat minulle, niin lukeminen voisi teoreettisesti vaikeutua. Mutta minulla on myöskin kultakalan muisti, eikä asioiden unohtaminen ole ongelma :D

Joskus saatan kärsiä jopa enemmän siitä, että en saa kuulla haluamiani spoilereita. Esimerkiksi telkkarisarjoihin liittyen minulla oli aikoinaan sellainen ongelma, ettei kukaan suostunut kertomaan minulle, miten Breaking Bad loppuu ja minä taas kieltäydyin katsomasta viimeistä kautta ennen kuin tietäisin lopputuleman. Sitten, kun lopulta sain tietää sarjan lopun, olin jo kyllästynyt koko hommaan enkä ole koskaan jaksanut katsoa sarjaa loppuun.

No niin. Harrastaako kukaan muu itsensä spoilaamista? Vai kuulostaako tämä aivan hullujen hommalta? Harrastaako joku itsensä spoilaamista toisenlaisista syistä kuin minä harrastelen?

22. elokuuta 2016

L. M. Montgomery: Runotyttö. Uuden Kuun Emilian tarina



Runotyttö kertoo Emilia Starrista, joka jää orvoksi lapsena ja päätyy sukulaistensa hoitoon Uuden Kuun kartanoon. Sukulaiset ottavat Emilia hoiteisiinsa velvollisuudesta ja ylpeytensä vuoksi eivätkä sukulaiset tunnu ymmärtävän Emilian ajatuksen juoksua. Emilian haaveena on tulla kirjailijaksi ja pienestä lähtien hän kirjoittaa uutterasti runoja ja tarinoita, mutta tie uskottavaksi kirjailijaksi on pidempi kuin Emilia uskoisikaan. Vähitellen Emilia kuitenkin kapuaa elämässä eteenpäin ja kehittyy kirjoittamisessa.

Minä kuulun siihen kirjablogimaailman vähemmistöön, joka ei ole lukenut L. M. Montgomeryn kirjoja nuorempana, joten minulla ei ollut entuudestaan minkäänlaisia tunteita tai sidoksia tätä kirjaa kohtaan. Lopulta tartuin Runotyttöön siitä syystä, että klassikkohaasteen loppu häämötti hyvin lähellä eikä minulla ollut minkäänlaisia inspiksiä lukea Viattomuuden aika-kirjaa, jonka olin aiemmin suunnitellut lukevani haastetta varten. Myöhästyin lopulta kuitenkin koko haasteesta ja Runotyttö-kirja tuli lueskeltua muuten vain.. Ja hyvä niin!

Sarjan ensimmäinen osa kertoo Emilian tarinaa nuorena pikkutyttönä ja oli yllättävän kiinnostava näin aikuisellekin lukijalle. Montgomeryn kirjoitustyyli on kieltämättä erinomainen. Tavallisetkin asiat vaikuttavat taianomaisilta ja kirjoitus tihkuu huomaamatonta huumoria. Ihanaa luettavaa, useampaan otteeseen naureskelin ja hymyä oli vaikea monesti pidättää. On myös hauskaa miten tarinassa on oikeasti maagisia piirteitä ja ripaus taikaa, vaikka periaatteessa tarina onkin realismipohjainen.

Kaikista yllättävintä oli, miten synkkä ja surullinen tarina Runotyttö-kirja oli. Lapsuudessa Emilia joutuu orvoksi ja pohtimaan, että tunteeko hän enää koskaan olevansa oikeasti rakastettu lapsi. Myöhemmissä osissa tarina vangitsi hienosti nuoren naisen kasvukivut ja onnistui olemaan ajankohtainen teemoiltaan näin lähes 100 vuotta kirjan ensijulkaisun jälkeen. Emilia joutui pohtimaan pärjäämistään valitsemallaan uralla ja rakkauden merkitystä elämässä. Aikuisen elämä vaikuttaa niin paljon hauskemmalta nuorena ja kun kaikki ovet ovat vielä avoinna. Sitten näin vanhempana pitäisi pystyä elämään omien valintojensa kanssa. Pidinkin erittäin paljon siitä, miten riipivä ja tunteisiin vetoava tarinan "opetus" oli ja kuinka todellisilta ongelmat tuntuivat.

Tahdon ehdottomasti lukea lisää L. M. Montgomeryä. Mahtava klassikko!



17. elokuuta 2016

Karen Marie Moning: The Fever Series


Fever Series kertoo tarinan MacKayla "Mac" Lanesta, jonka sisko murhataan Irlannissa ja Mac matkustaa Irlantiin selvittääkseen tilannetta. Poliisi vaikuttaa haluttomalta löytämään syyllisiä ja Mac aikoo itse etsiä murhaajan ja kostaa tälle. Irlannissa Mac saa tietää, että hän on sidhe-seer eli ihminen, joka pystyy näkemään keijut ja heidän maailmansa, ja Macin koko elämänsä kääntyy aivan toisenlaiseksi kuin mitä hän oli suunnitellut. Macin vaarallinen kyky tekee hänestä kohteen lähes kaikille inhottaville asioille, mutta keijujen vallatessa ihmisten maailmaa Mac ei aio luovuttaa, vaan aikoo taistella vastaan.

Fever Series koostuu viidestä erillisestä kirjasta, jotka oli tässä minun e-kirjastoversiossa ympätty yhteen. Kirjat ovat kevyttä fantasiaa aikuisille suunnattuna. Niissä on kuitenkin varsin synkkä pohjasävy ja paljon aika hurjiakin tapahtumia, muun muassa raiskausta, murhaamista ja väkivaltaa melko surutta. Kirjojen takakansissa näitä luonnehditaan eroottissävytteiseksi, mutta minun mielestäni erotiikka on näissä kirjoissa kuitenkin hyvin pieni osa-alue ja sen vuoksi näiden kirjojen lukemiseen ei kannata ryhtyä.

Vähän harmittaa, että nämä luokitellaan niin vahvasti hömppäluokkaan. Luultavasti juurikin siksi, että näissä on sitä erotiikkaa ja romantiikkaa. Romanssi on näissä kirjoissa kuitenkin hyvin hienovaraisesti syttyvä ja kutkuttavan epävarma loppuun saakka. Eroottinen puoli on taas näissä kirjoissa hyvin hämmentävä ja jopa hieman pelottava, sillä tilanteisiin liittyy usein juurikin jo vähintäänkin hyvin kysenalaisesti naisen halukkuus puuhiin. Osa lukijoista on pitänyt kirjoja sen vuoksi vähän epämiellyttävinä, mutta minä tykkäsin vähän raaemmasta suhtautumisesta elämään.

Ensimmäisen kirjan jälkeen fiilikseni olivat sarjan suhteen vähän latteat, sillä tarina tuntui lähinnä kevyeltä hömpän pömpältä. Tarinassa vain vähän hassuteltiin ajatuksella keijuista ja heidän toiminnallaan. Sarja kuitenkin kehittyi kirja kirjalta ja maailmanrakennus oli hauskaa luettavaa. Nämä kirjat muodostavat selkeästi yhtenäisen kokonaisuuden ja olisi ollut hyvin epämielekästä lukea näitä erikseen. Kirjat loppuvat vähän ikäviin kohtiin ja toimivat parhaiten tällaisena yhtenäisenä köntsänä, jossa kokonaiskuva tarinasta hiljalleen kypsyy.

Parasta kirjassa oli mahtavat henkilöhahmot. Mac on todella höpsö päähenkilö, hän rakastaa pukeutua pinkkiin, meikata ja olla bimbo. Häntä olisi helppo vihata päähenkilönä ja ymmärrän jokaista, joka ei häntä siedä, sillä onhan hän vähän stereotyyppinen barbie. Minun mielestäni Mac oli hauska yhdistelmä höpsöyttä ja toisaalta sisukkuutta pinkin ulkokuoren alla. On myös kivaa lukea sellaisesta päähenkilöstä, joka ei ole kyvyiltään epäreilu tai "chosen one" aivan siinä määrin, missä YA:ssa yleensä päähenkilöt tuppaavat olemaan.

Toinen ehdottomasti mainitsemisen arvoinen henkilö on tietysti kirjan miespäähahmo, Barrons. Hän on todella törkeä käytökseltään, oikeastaan ihan hirvittävä ihminen, mutta minuun toimi Barronsin charmi. Hän ei pyri miellyttämään ketään muuta kuin itseään ja säilyy rehellisen itsekkäänä ja törkeänä läpi sarjan. Selvästi eroaa YA:n sankarimaisista miespäähenkilöistä :D

Tiivistelmänä: kevyttä fantasiaa, hyvin synkällä ja aikuisille sopivalla otteella kerrottuna. Loppua kohden tahti ehkä vähän lopahti ja tarinan eeppisyys hieman kosahti kasaan, mutta mahtava sarja silti kokonaisuudessaan. Fever-sarja kuuluu niihin, joilla on omat ongelmansa ja epätäydellisyytensä, mutta silti ne jäävät mieleen ja niihin tulee palattua joskus myöhemminkin. Suosittelisin synkistä, romanttisista fantasioista pitäville lukijoille.


10. elokuuta 2016

Sarah J. Maas: A Court of Mist and Fury (A Court of Thorns and Roses #2)

Hellureiii! Tietokoneeni päätti irtisanoa sopimuksensa parisen viikkoa sitten ja sen vuoksi on ollut vähän radiohiljaisuutta. Nyt on kuitenkin uusi (ja aika surkea) kone käytössä. Tästä se lähtee.

Lyhyesti ja spoilerittomasti voin todeta tästä Maasin ACOTAR-sarjasta, että kyseessä on hyvin samantyyppinen sarja kuin Throne of Glass eli kevyttä fantasiaa hyvin rakennetulla maailmalla. ACOTAR on kuitenkin sarjana mielestäni hidaskulkuisempi ja juoni on tähän mennessä kummassakin kirjassa ollut vähän hukassa. Mutta tämä kirja on siis kakkososa sarjassaan ja tämä postaus spoilaa niitä, jotka eivät ole lukeneet ykkösosaa.

ACOTARIn lukeneita tämän arvostelun ei pitäisi erityisesti spoilata, mutta jos et halua tietää mitään kakkososasta, ehkä ei kannata edetä tästä eteenpäin. Ykkösosa oli mielestäni juonellisesti parempi ja ylipäätänsä kiinnostavampi, mutta jaksoin minä tämänkin tarpoa loppuun.


Feyre totuttelee elämään keijujen maailmassa, jossa rakennetaan kaupunkeja uudelleen Amaranthan jäljiltä. Loppuelämä Tamlinin kanssa odottaa ja Feyren pitäisi olla onnellisimmillaan, mutta maailman pelastamisen jälkeen jäljelle on jäänyt ainoastaan inhottavia muistoja ja paljon tekoja kaduttavaksi. Lisäksi Rhysandin kanssa tehty sopimus ajan viettämisestä Night Courtissa kiusaa Feyreä. Vähitellen keijumaailman rauha alkaa kuitenkin jälleen järkkymään, kun uusi uhka nostaa päätään, ja Feyren täytyy koota itsensä.

Lukiessani tätä kirjaa päivitin Goodreadsiin kertaalleen, että Rhysandin puolesta olen valmis kestämään 70% tylsyyttä ja 30% huikeaa toimintaa. Kirjan loputtua huomasin kuitenkin olevani tiukan tehtävän edessä. Olinko tyytyväinen siihen ehkä noin 2%:in, joka lopulta viihdytti?

(Tuttavallisesti kutsuttuna) ACOMAF on melko hidaskulkuinen ja juoni antaa odottaa lukijaansa. Ja minä tarkoitan, että todella, todella pitkään. Romanssit ja muut tunnepuolen asiat valtaavat paljon tilaa ja ovat kyllä omalla tavallaan hyvinkin kiinnostavia ja erinomaisesti kirjoitettuja. Etenkin alkuun Feyren tunteiden käsittely oli todella kiinnostavaa luettavaa. Kirjassa on hyvin kuvailtu sitä sisäistä taistelua, mikä seuraa siitä, että on yrittänyt tehdä oikein ja kuitenkin samalla on joutunut tekemään huonoja päätöksiä yhteisen hyvän vuoksi. Lisäksi Tamlin kohtelee Feyreä kirjassa melko huonosti ja Feyren tukahtumisen tunteen pystyi tuntemaan itsekin. Jos on aiemmin ollut Tamlin-fani, niin tämä kirja voi olla melko ikävää luettavaa :D

Juoni ei vain onnistunut kantamaan kaikkea sitä tunneryöppyä, joka kirjassa oli. Yleensä Maasin kirjoissa on vahvempi juoni minun mielestäni, vaikkakin ehkä vähän hitaampi kuin YA:ssa yleensä. ACOMFin kohdalla jouduin jo ihan kunnolla venyttämään kärsivällisyyttäni, kun kirjassa ei tapahtunut oikein mitään. Maas on kuitenkin siinä mielessä ollut ainutlaatuinen YA-kirjailija minun kohdallani, että vaikka hänen kirjojensa juoni polkee paikallaan 500 sivua, sivut lentävät ohitse enkä sitä sen kummemmin murehdi.

Mutta totuus on kuitenkin se, että silloin tietää, että ei mene hyvin, kun päädyn lukemaan spoilereita netistä, että jaksan kirjan loppuun. Niin valitettavasti kävi tämän kohdalla. ACOMAFIssa on huikaisevat 640 sivua ja siinä ajassa jonkinlaista juonta alkaa kaipailemaan. Petyin maailmanrakennukseen monellakin tapaa ja Rhysand ei myöskään vakuuttanut.

Maas on kuitenkin erinomainen kirjoittamaan kirjoille loppuja. Kun suljin ACOMAFIN kannet, huomasin himoitsevani seuraavaa osaa heti, vaikka viisi minuuttia aiemmin olin valmis luovuttamaan koko kirjasarjan kanssa.

Kolme erittäin ristiriitaisissa tunnelmissa annettua tähteä. Tuntuu vähän siltä, että yhtä hyvin olisin voinut antaa tälle yhden tai neljä tähteä, kun osia kirjasta rakastin ja osaa en taas millään jaksanut lukea.