28. joulukuuta 2017

Miniarvosteluita YA-kirjoista: Heart's Blood, Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea ja Delirium

Hellurei. Aikamoinen tovi on taas mennyt viime postauksesta. Väliin on mahtunut minun elämäni viimeiset totiset yliopistokurssit ja tentit. Paljon töitä viikonloppuisin. "Joululomalla" kaksi 6 päivän pätkää, joilla molemmilla painoin yli 70 tuntia töitä. Tutkimuksen tekoa ja artikkelin kirjoittamista. Jouluaatto ja ihana rentoutuminen kotona.

Eniveis, takaisin ollaan asiassa, ja tässä postauksessa kokoan yhteen muutamasta syksyllä lukemastani kirjasta lyhyesti mietteet.

Juliet Marillier: Heart's Blood


Heart's Blood on jälleen yksi Kaunotar ja hirviö -mukaelma. Nuori tyttö nimeltään Caitrin pakenee omia salaisuuksiaan paikkaan nimeltä Whistling Tor, joka on mystinen kylä keskellä metsää. Whistling Torissa salaisuudet vellovat kylän päällikön, Anluanin, ympärillä ja kyläläiset tuntuvat vihaavan Anluania erityisellä tavalla, jota ulkopuolisen on hankala ymmärtää. Caitrin on kuitenkin tyytyväinen päästessään pakoon Anluanin eristyksissä olevaan linnoitukseen, ja valmis kestämään omituisen päällikön mielenliikkeitä, jotta pysyy vain itse turvassa.

Olen julistanut sen jo useampaan kertaan aiemminkin täällä, mutta minä rakastan Kaunotarta ja hirviötä. Sen vuoksi haluan aina vain lukea näitä mukaelmia ja hypätä uudesta näkökulmasta tarinan kyytiin. Valitettavasti Heart's Blood jäi minulle kuitenkin melko keskinkertaiseksi ja helposti unohdettavaksi versioinniksi, ja itse kehottaisin tarttumaan ennemmin esimerkiksi Naomi Novikin Uprootediin. Ei siinä, kirjassa on ihan jees hahmot ja hauska oma maailmansa, mutta jotenkin kaikki tuntui soljuvan ehkä vähän liiankin helposti juonessa aina eteenpäin. Myöskään kirjan romanssi ei vedonnut minuun erityisesti ja tuntui epäuskottavalta. Mutta periaatteessa, ei pahemmin valituksia, kolme tähteä :)

Jennifer E. Smith: Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea


Hadley myöhästyy lennoltaan isänsä ja uuden äitipuolensa häihin New Yorkista Lontooseen. Odotellessaan seuraavaa lentoa lentokentällä, hän tutustuu Oliveriin, joka on tulossa samalle lennolle ja sattumalta istuu Hadleyn vieressä lennon ajan. Tänä aikana nuoret tutustuvat toisiinsa ja Hadley huomaa jopa hieman rakastuneensa poikaan. Harmillisesti nuorten polut erkanevat yllättävästi lentokentän tungoksessa Lontoossa eikä kumpikaan tiedä edes toisen sukunimeä.

Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea oli juuri sitä mitä odotinkin sen olevan: söpö, hauska ja harmiton. Todella nopealukuinen romanssi, joka herätti lähinnä lämpimiä ja mukavia ajatuksia päässä. Lopuksi täytyi vain todeta, että samalla tämä kirja on juuri se syy, miksi en oikeastaan lue YA-romansseja: minä olen liian vanha ja kyyninen rakastuakseni tähän teokseen ihan täysillä. Jotenkin, kun 17-vuotias rakastuu päivässä, se tuo mieleeni lämpimiä muistoja omista teiniajoista ja ihastumisista, mutta jään aina kaipaamaan kuitenkin sitä seuraavaa tarinaa vähän vanhemasta Hadleystä ja rakkauden etsimisestä :) Mutta tästä saa varmasti hyvän mielen! 


Lauren Oliver: Delirium (Delirium #1)


Tulevaisuuden jenkeissä rakkaus on julistettu vaaralliseksi sairaudeksi ja valtio pakottaa kaikki 18 vuotta täyttävät käymään läpi toimenpiteen, jossa rakkaus ja tunteilu hävitetään ihmisestä. Lena elää tätinsä ja tämän miehen sekä serkkujensa kanssa tavallista 17-vuotiaan elämää ja odottaa innolla toimenpidettä. Hän on katsonut oman äitinsä tuhoutuvan rakkauden vaikutuksesta ja haluaa päästä mahdollisimman nopeasti eroon tuosta hirvittävästä sairaudesta. Mutta sitten Lena törmää Alexiin, poikaan, joka vangitsee Lenan huomion ja riskeeraa kaiken.

Täytyy sanoa, että odotukseni Deliriumille eivät olleet mitkään herin kovat. Alku olikin kankea, mutta lopulta sivut kääntyivät kyllä ihan kiitettävään tahtiin. Tarinaa ja juonenkäänteitä tosin olisin toivonut hieman enemmän. Kirja keskittyi enemmän romanssiin ja tunteiluun eikä jännitystä oikein ollut kuin aivan viime metreillä. Toinen ongelma oli se, että hahmot jäivät minulle etäisiksi enkä kokenut heihin minkäänlaista yhteyttä. Lisäksi minua häiritsivät kummalliset selitykset "deliriasta", johon liittyen kirjassa oli aikamoista lääketieteellistä höpönlöpön-puhetta. Mutta oli tässä hyviäkin asioita. Ajatus rakkaudesta deliriumina oli hauska idea ja maailmassa on paljon mahdollisuuksia. Jos hahmoja rakennetaan seuraavissa osissa lisää, voisin varmasti tykästyä tähän enemmän. Ehkä aika on myös ajanut näiden kaikenmaailman dystopioiden ohi enkä siksi innostu tästä niin. No, joka tapauksessa kaksi tähteä viidestä.


2. marraskuuta 2017

Stephanie Garber: Caraval (Caraval #1)


Scarlett Dragna ja hänen pikkusiskonsa Tella elävät pienellä saarella heidän julman isänsä nyrkkien alla. Scarlett on vuosien ajan kirjoittanut Caravalin, maagisen, kerran vuodessa tapahtuvan shown, isännälle, ja pyytänyt tältä osallistumislippua Caravaliin, jotta Scarlett ja Tella pääsisivät pakenemaan isänsä luota. Tänä vuonna Scarlett on kuitenkin luovuttanut asian suhteen. Hän on menossa naimisiin ja vihdoin pelastamassa siskokset sitä kautta. Juuri ennen kuin Scarlett on tapaamassa sulhonsa, Scarlettille saapuu kolme pääsylippua Caravaliin ja salaperäinen merimies auttaa Tellan ja Scarlettin siirtymään Caravaliin Scarlettin vastustelusta huolimatta. Tella kuitenkin kidnapataan heti alkuun Caravalin järjestäjän toimesta ja hurja Scarlettin hurja seikkailu pelissä alkaa ilman rakasta siskoa.

Caravalin idea on ajatuksen tasolla äärettömän jännittävä - show, jossa katsojat ovat osana peliä ja jossa jokainen pelaaja havittelee voittoa, sillä voittaja saa yhden toivomuksen Caravalin isännältä, Legendiltä. Caraval on paikka täynnä magiaa ja illuusioita, eikä mihinkään kannata uskoa tai luottaa pelin aikana. Silti pelissä on tosi kyseessä ja oikeat panokset. Kuolla voi oikeasti ja sydän saattaa särkyä lopullisesti. Minulle tuli etäisesti mieleen Westworld Caravalista ja sen peli-ideasta, ja Westworld on yksi lemppari-HBO-sarjoistani (niin kuin varmaan aika monen muunkin), joten pidin kirjan ideasta paljon.

Vaikka kaikki toimikin ajatuksentasolla hyvin ja todella halusin pitää tästä, huomasin, että lopussa minulla oli melko sekavat fiilikset. Maailmanrakennus jäi melko levälleen eikä hahmoja kehitetty juuri minkään vertaa. Toisinaan tuntui kuin kirja olisi kirjoitettu vain elokuvaoikeuksia varten. Paljon oli lapsellista dialogia ja hahmot tuntuivat epäuskottavilta yksinkertaisine ajatuksineen. Kirja olisi tarvinnut hieman enemmän erinäisten asioiden rakentamista ja kehittämistä, vaikka ymmärränkin, että kyseessä on YA-kirja ja ne nyt eivät kuuluisimpia kyseisiin asioihin panostamisesta.

Hyväksi puoleksi sanoisin vauhdikkaan tahdin, jonka ansiosta mielenkiintoni pysyi hyvin yllä ja sivut liisivät nopeasti eteenpäin. Scarlett lähtee kirjassa etsimään Tellaa, ja törmää matkan varrella moniin Caravalin kummallisuuksiin. Kaikki tuntuvat tietävän enemmän pelin toiminnasta kuin Scarlett, ja Scarlett ikään kuin kulkee yhden sattumuksen kautta toiseen.

Tella on sisaruksista villimpi ja Scarlett toimii lähinnä pelko takapuolessa. Scarlett olikin päähahmona ehkä vähän tylsä minun makuuni ja muita pelaajia olisi voinut hyödyntää paremmin. Tai vaikka sitten Tellaa käyttää yhtenä kertojana. Nyt muita pelaajia ei oikeastaan edes huomannut ja tarina elettiin Scarlettin kautta. Liikaa vetovastuuta annettiin myöskin "salaperäisen" merimies-Julianin niskoille, joka jäi YA-hahmojen joukossa liian geneeriseksi kuvaukseksi.

Maailma oli kuitenkin melko koukuttava ja seuraavan osan lukeminen houkuttelee jo pelkästään sen vuoksi.



25. lokakuuta 2017

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (Väki #1)


16-vuotias Kiuru näkee ihmisten muistot lintuina heidän ympärillään ja pystyy varastamaan niitä halutessaan. Eräänä päivänä hän törmää samantyyppisiä kykyjä omaavaan romanipoikaan, Daihin, joka tutustuttaa Kiurun veljeensä ja Bollywood-nimiseen poikaan, jotka myöskin omaavat kykyjä. Yhdessä nuoret ryhtyvät selvittämään, miksi heillä on kykyjä ja mitä kaikki tarkoittaa. Pian nuoret huomaavat olevansa keskellä salaisuuksien verkkoa. 

Muistojenlukija on suomalaisen YA-genren priimaa. Kaikessa yksinkertaisuudessaan se on paras suomalainen YA-kirja, jonka ole lukenut. Tarina vetäisee sisäänsä ensisivuilta lähtien. Alkuun hahmoja rakennetaan huolellisesti ja tutustutaan maailmaan. Hiljalleen tahti alkaa kiihtyä ja salaisuudet paljastua, ja niin sitä vain huomasi pelkäävänsä rakastamiensa hahmojen puolesta.

Minä toivon nuorten aikuisten fantasioilta muutamaan asiaa: vauhdikasta ja koukuttavaa juonta, rakastettavia hahmoja ja tietysti kiinnostavaa ja erilaista maailmaa. Tämä kirja täytti lähestulkoon kaikki nuo kohdat ja vieläpä hyvin omanlaisella twistillä.

Muutamat ärsytykset aiheutti ainoastaan Kiuru, joka ei osannut muun muassa käyttää kännykkää tai tietokonetta juuri minkään vertaa. Minun on vaikea uskoa tämän olevan mahdollista nykymaailmassa ja en ymmärrä, miksi tällainen piirre olisi erityisen miellyttävä ihmisessä. Myönnettäköön, että oli minulla muutamia ongelmia myös tiettyjen maailmanrakennuksellisten asioiden kanssa, joiden suhteen pidin Rouhiaista ehkä hiukan liian optimistisena.

Mutta palataanpa takaisin niihin hyviin juttuihin, joita kirjassa riitti. Maailma oli mahtava ja ajatus näistä kyvyistä ihmisillä jännittävä. En viitsi tähän hirvittävästi avata näitä kykyjä, etten spoilaa mitään, mutta kykyihin oli otettu oma persoonallinen näkökulma. Nuoret hitsautuivat ihanan luonnollisesti omaksi porukakseen löydettyään toisensa ja Dain pahapoikamaiseen, synkkään hahmoon ihastuin heti ensimmäisestä kohtaamisesta. Need I say more?

Itä-Helsinki oli mainio paikka tapahtumille ja toi kirjaan oman särmänsä. Joskus lukiessa tuntuu, että tapahtumapaikat ovat vain sellainen kaukainen random juttu taustalla, jolla ei ole oikeasti mitään väliä ja ihan yhtä hyvin kaikki voisi tapahtua Jenkeissä tai Kiinassa tai missä tahansa. Muistojenlukijassa kuitenkin tuntui, että kiinnyin jopa paikkoihin ihan omalla erityisellä tavalla ja olivat tietyllä tapaa kuin oma hahmonsa.


4.5 tähteä ja toivottavasti jatko-osassa riittää potkua.


15. lokakuuta 2017

Amie Kaufman ja Jay Kristoff: Illuminae (The Illuminae Files #1)



Illuminaen tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2575. Kady on jättänyt poikaystävänsä Ezran edellispäivänä, kun megayritys hyökkää Kadyn ja Ezran planeetalle ja tuhoaa heidän maailmansa täysin. Nuoret joutuvat pakenemaan planeetalta henkensä edestä ja joutuvat eri aluksiin hyökkäyksen tiimellyksessä. Alukselle pääseminen ei kuitenkaan ole sellainen pelastus kuin ihmiset toivoivat, sillä ongelmat tuntuvat kasautuvat yksi toisensa jälkeen. Heitä jahtaa avaruusalus, joka haluaa tappaa kaikki viattomat siviilitkin, kulkutauti riehuu toisella aluksella ja tekoäly ei toimi aivan niin kuin sen pitäisi...

Illuminaessa oli paljon hyvää ja paljon huonoa. Täytyy heti alkuun mainita, että luin Illuminaesta e-kirjaversion, joka oli erittäin buginen ja tökki jatkuvasti, joten se saattaa jonkin verran vaikuttaa mielipiteeseeni, vaikka yritinkin olla ärsyyntymättä asiasta.

Kirjan loputtua mieleeni jäivät erityisesti mielenkiintoiset kerronnalliset ideat ja toteutukset (vaikkakin e-kirjassa hyvinkin bugisia nämä). Kirjan sivut näyttävät niin fyysisessä että e-kirjassa todella hauskoilta ja hienoilta, ja oli kiva, että visuaalisuuteen oli käytetty aikaa. Tarina on kerrottu tietokoneilta ja valvontakameroista otettujen tiedostojen avulla, ja lukija pääsee seuraamaan tarinaa sivusta rikostutkijoiden selvittelyiden kautta jälkikäteen, mikä oli raikas tapa lähestyä kerrontaa.

Mutta... Tarina eteni aivan liian verkkaiseen tahtiin. Jos viimeiset noin 30-50 sivua eivät olisi kirineet tahtia ja juonta sillä tavalla kuin kirivät, en olisi antanut tälle kuin yhden tähden. Tarinan loppu oli todella koukuttava ja koskettava, mutta ennen loppua en tuntenut juuri mitään tai ollut erityisen kiinnostunut mistään. Välillä hieman iloitsin erilaisista visuaalisista sivuista ja siinä se.

Kerronnallisten ratkaisujen vuoksi myöskin Kady ja Ezra jäivät minulle hyvin etäisiksi ja vieraiksi. Sieltä täältä pääsi näkemään pieniä vilahduksia hahmoista, mutta heidän todelliseen sielunmaisemaansa ei oikein päässyt kiinni. Tässä oli niin pitkälle haluttu pitää kiinni etäisestä ja mystisestä kerronnasta, että se vähän pilasi minun kokemustani.

Ja vaikka tässä on tullut taas paljon valitettua, niin silti ehdottomasti suosittelisin tätä kaikille nuorten aikuisten scifin ystäville. Jo ihan vain aivan omanlaisensa elämyksen vuoksi tämä kannattaa lukaista! Hahmot jäivät etäisiksi, mutta olivat riittävän monimutkaisia ja onneksi instalovet sun muut YA:n sudenkuopat oli vältetty. Tarina myöskin onnistui koskettamaan ja yllättämään lopussa, mikä paransi lukukokemusta huomattavasti. Kirjan loputtua olin koukussa ja varmasti tulen lukemaan Geminan jossakin välissä.


8. lokakuuta 2017

Elina Pitkäkangas: Kuura (Kuura #1)


Inka asuu Kuurankeron kaupungissa Turun lähettyvillä. Kuurankeroa ympäröivät muurit, jotka suojaavat kaupunkia täysikuun aikaan ihmissusilta. Kun Inka joutuu karkaamaan muurin toiselle puolelle veljensä vuoksi, paljastuu hänelle syvälle haudattuja salaisuuksia kuurankerolaisista.

Kuura alkaa todella vahvasti. Tarina tempaisi mukaansa, henkilöt vaikuttivat kiinnostavilta ja särmikkäiltä. Kuuran esittämä maailma on synkkä paikka elää. Ihmissusia pidetään pelkkinä petoina, jotka tappavat verenhimoisina myös rakastamansa ihmiset ja yleinen mielipide on, että heidät täytyy tappaa, olivatpa he ihmismuodossa miten mukavia tahansa. Ihmissusia ei esitetty pelkästään hyvinä tai pahoina ja se oli ehdotonta plussaa.

Minä olen ehkä siitä vähän huonoa yleisöä tällaiselle kirjalle, että minua ei ole kiinnostanut ihmissudet silloin sata vuotta sitten (no okei, ehkä 10 oikeasti), kun Twilight oli kuumaa kamaa, eivätkä ihmissudet kiinnosta minua vieläkään. Kuuran harmaaseen maailmaan ihmissudet kyllä sopivat todella hyvin, mutta ehkä omien mieltymyksieni kautta olisin kaivannut enemmän maailmanrakennusta loppu viimein. Hahmojen kehittäminen pysähtyi liian aikaisin ja olisin kaivannut jotakin lisää, jotta olisin ihastunut ihmissusiin.

Inka on topakka nuori tyttö, joka tekee mitä haluaa ja on juuri sellainen kuin on. Minä tykkään antisankareista ja omantiensä kulkijat ovat aina viihdyttäviä. Inka kulki kuitenkin sitä vaarallista viivaa ärsyttävän ja samaistuttavan välissä, ja osittain minun oli vaikea seisoa lukijana hänen takanaan. Lopussa huomasin, ettei minua ihan hirvittävästi kiinnostanut tai liikuttanut Inkan kohtalo, vaikka tietyllä tapaa ymmärsin hänen motiivinsa.

Ehkä Inka olisi ollut piirun verran pidettävämpi, jos hän olisi tullut toimeen edes yhden tytön kanssa. Toinen kertoja kirjassa on Inkan paras ystävä Aaron, joka on pelimies ja naistenkaataja. Hänkin sotkeutuu ihmissusikuvioon Kuurankerossa ja on ehkä hitusen verran symppiksempi tyyppi kuin Inka. Inkalla ja Aaronilla oli minun mielestäni ihan hauska kemia keskenään, mutta harmillisesti he ovat melko vähän tekemisissä keskenään kirjan aikana.

Kuura on vahvaa suomalaista YA:ta, jonka jatko-osan lukemista odottelen innolla. Kirjan loppu jäi kylläkin vähän mietityttämään minua - mitä annettavaa seuraavalla osalla minulle vielä on? 


21. syyskuuta 2017

Colleen Hoover: It Ends With Us


Lily on muuttanut pikkukaupungista Bostoniin ja aloittelee omaa unelmayritystään. Eräänä iltana hän törmää neurokirurgi Ryle Kincaidiin, jonka kanssa ajatukset elämästä sopivat ihmeellisen hyvin yhteen, ja yhtäkkiä elämä tuntuu liian hyvältä ollakseen totta. Ainut miinus Rylessä on se, että hän ei kaipaa täyteläiseen elämäänsä parisuhdetta. Tässä rytäkässä Lilyn elämään tulee takaisin myöskin hänen ensirakkauteensa, Atlas, ja Lilyn pakka menee entisestään sekaisin.

Aijaijaijai, kun vieläkin sattuu tämän kirjan ajatteleminen. Niille, jotka eivät ole Hooverin tuotantoon tutustuneet, kerrottakoon, että hänellä on tapana aina tehdä kaikenlaisia twistejä kirjoihinsa. Hooverin kirjat ovat niin sanottua New Adultia ja hömppää/ihmissuhdedraamaa, mutta niissä on yleensä aina joku melko omaperäinen juttu takana. Osa hänen kirjoistaan on epäuskottavaa hömppää ja osa realistisempaa. It Ends With Us kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan ja on hyvin kaukana Hooverille tyypillisestä hömpästä eli tätä kirjaa ei kannata ohittaa hömppä-labelin vuoksi.

It Ends With Us on minun mielestäni Hooverin paras kirja tähän mennessä. En pystynyt lopettamaan lukemista, kun olin sen aloittanut, mutta se nyt ei ole mitään uutta Hooverin kirjojen kohdalla. Tarina oli jälleen kerran käsittämättömän koukuttavasti kirjoitettu ja sivut lensivät ohi kovaa vauhtia. Keskiosassa oli hieman rauhallisempi kohta, joka mukavasti valmisteli puolivälin jälkeistä tunnemyrskyä varten.

Tarkoituksella olen melko vähäsanainen juonen ja tarinan suhteen. En missään nimessä halua spoilata keneltäkään tätä kokemusta ja tuo yllä oleva tiivistelmä ei tosiaankaan kuvaa tätä kirjaa tarpeeksi. Tässä on mielettömän tärkeä teema ja sanoma. Ensin sitä ihastuu näiden hahmojen mukana, pääsee mukaan siihen jännityksen tunteeseen, joka suhteen alussa on. Sitten sydän tietysti särkyy, kun Lilynkin sydän särkyy ja hänen puolestaan tuntee niin monia hämmentäviä tunteita, että joutuu itsekin kyseenalaistamaan omia arvojaan.

Pientä miinusta tuli siitä, että oikeastaan vasta puolen välin jälkeen tarina alkoi todella vetää. Lisäksi kirja osittain koostuu Lilyn vanhoista päiväkirjamerkinnöistä, joiden lukeminen aiheutti muutamaan kertaan haukotuksia ja sivujen skippailua.

Suosittelen It Ends With Usia ihan kaikille, vaikka ihmissuhdedraamat eivät olisikaan sinun juttusi. Tämän tarinan punainen lanka on niin tärkeä ymmärtää. Korostan edelleenkin, että älkää hämääntykö noista minun selityksistäni hömpästä. Nyt ammutaan kyllä kovilla, vaikka alkukirjasta tuntuikin, että tästä kirjasta jopa hieman puuttui kunnollinen sielu ja juoni.

4.5 tähteä.


14. syyskuuta 2017

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää (Me Before You)


Louisa Clark on tavallinen nainen, jonka elämään kuuluu pitkäaikainen poikaystävä, läheinen perhe ja työ kahvilassa. Hän ei ole koskaan käynyt pienen kaupunkinsa ulkopuolella tai opiskellut ammattia. Kun Louisan työpaikka menee alta, joutuu hän hakemaan omaa paikkaansa uudestaan maailmassa. Mikään työpaikka ei tunnu sopivan, ja lopulta Lou päätyy Will Traynorin avustajaksi sekä piristäjäksi. Will on neliraajahalvaantunut onnettomuudessa ja inhoaa elämäänsä pyörätuolissa. Willin entiseen elämään kuuluivat rahakas työ, kauniit naiset, matkustelu ja ekstremelajien harrastaminen eikä nykyinen elämä tunnu tarjoavan yhtään syytä elää. Loun tehtävä onkin piristää Williä ja osoittaa, että elämää voi edelleen elää täysillä.

Jouduin jonottelemaan tätä kirjaa ikuisuuden kirjastossa. Kun lopulta sain tämän, en tiennyt, uskallanko avata tämän vaiko en. Yleensä inhoan kaikkia tarinoita, joissa on jokin sairaus. Tästä johtuen esimerkiksi Nicola Yoonin Kaikki kaikessa on lukematta. Kerro minulle jotain hyvää yllätti minut kuitenkin erittäin positiivisesti.

Lou on hauska tapaus ja erinomainen päähahmo tällaiseen kirjaan. Hän on vähän höpsö, mutta riittävän tavallinen siihen, että häneen pystyy lukijana samaistumaan. Lou rakastaa pukeutua värikkäästi ja erikoisesti ja piristää kanssaeläjien mieltä jo pelkästään erikoisilla vaatteillaan. Sen lisäksi hän on melkoinen optimisti ja yrittää jakaa optimismiaan eteenpäin.

Will onkin sitten taas Herra Negatiivinen - aina pahalla tuulella ja kertomassa sarkastisia huomautuksia. Hänen elämänsä ennen onnettomuutta oli täydellistä ja lukija pystyy ymmärtämään, miksi luksuselämästä luopuminen tuntuu vaikealta. Will haluaa eutanasian itselleen ja sen käsittely on tarinan yksi iso tehtävä. Pidin erittäin paljon siitä, miten tässä tuli esiin perinteinen "kaksi ihmistä kohtaa väärään aikaan"-kuvio. Oli ihanan katkeransuloista, kun Lou totesi Willillle, ettei tämä olisi ennen vilkaissutkaan Louhun päin ja alkanut tämän ystäväksi, ja kun lukijanakin totesi, että näin varmasti olisi ollutkin.

Itse kuitenkin huomasin pohtivani, että oliko tässä liikaa kontrastia entisen elämän ja nykyisen välillä. On helppo olla sitä mieltä, että Willin elämä oli muuttunut selvästi surkeammaksi, mutta mitä jos ero ei olisikaan ollut niin selkeä. Mitä olisit ajatellut, jos Will olisi aiemmin ollut kovaa vauhtia itsensä päihteillä tuhoava ihminen, ja onnettomuus olisi tietyllä tapaa voinut olla myös mahdollisuus päästä takaisin elämään kiinni?

Jotenkin tuntui, että kirja ei avannut kaikkia niitä näkökulmia, joita toivoin, mutta elokuvaversion katsottuani ymmärrykseni tarinaa kohtaa laajeni. Moyesilla oli selvästi oma kanta asiaan, jonka hän sai pehmeästi ujutettua, mutta pientä moniulotteisuutta olisin kuitenkin toivonut.

Hieno tarina, joka herätti paljon ajatuksia ja inspiroi kovasti. Neljä tähteä.

7. syyskuuta 2017

Danielle L. Jensen: Stolen Songbird (The Malediction Trilogy #1)


Jep. Kiirettä pitelee (kuten aina). Instagramia olen jaksanut sentään jonkin verran päivitellä, sitä voi vilkaista vasemmalta sivupalkista :)

Seuraavaksi ajatuksia Stolen Songbirdistä, jonka luin jo kesällä, mutta nyt vasta sain itseni paikalle painamaan julkaise-nappulaa.


Cecile on muuttamassa pois pienestä kyläpahasesta ja kokeilemassa siipiään, kun hänet kidnapataan trollien luokse. Trollit ovat olleet 500 vuoden ajan kirottuja asumaan vuoren alla, ja he uskovat, että Cecile on avain kirouksen rikkomiseen. Ainut asia, mikä Cecilen mielessä pyörii, on karkaaminen, mutta se tuntuu lähes mahdottomalta tehtävältä trollien ja muiden hirviöiden vuoksi.

Täytyy sanoa, että olipa mukava lukea YA:ta, jossa oli jotain vähän erilaista. Trolleja ei ole tähän mennessä tullut vastaan ja se varmaan johtuu siitä, että niistä tulee monille mieleen jotakin rumaa tai sitten ne värikkäät hiukset omaavat pikku-ukkelit. Ei mitään erityisen houkuttelevaa. 

Stolen Songbirdissä osa trolleista on kammottavan näköisiä, mutta osa taas epätavallisen komeita/kauniita. Cecile naitetaan kirjan alussa trollien prinssille, joka on synkistelijä ja vihaa ihmisiä. Ainut hyvä puoli Tristanissa on se, että hän kuuluu niihin järkyttävän hyvännäköisiin trolleihin. 

Minä olin vähän harmissani siitä, että Cecile naitettiin prinssille, sillä tämä juonikuvio ei ole lempparini niistä nuorten aikuisten kirjallisuuden käytetyimmistä troopeista. Juonelta jäin lopulta odottamaan paljon lisää, vaikka tarina olikin ihan hyvä. Välillä romantiikka valtasi minun makuuni ehkä hiukan liian paljon tilaa. Vertaisin tätä esimerkiksi Sarah J. Maasin kirjoihin, vaikkakin Maas on minun mielestäni parempi kirjoittamaan henkilöitä.


Kolme tähteä.

 

18. elokuuta 2017

Lukumaraton 19.8.2017 (päivittyvä postaus)

Heippa kaikille!

Elokuun lukumaratonille päätin hetken mielijohteesta osallistua, mutta tyylini on hieman perinteisestä poikkeava. Alla olevasta kuvasta näette tämän viikonlopun tiivistetyn suunnitelman:


Tavoitteenani on:

1. Katsoa 2-4 jaksoa Magiciansia. Todennäköisesti ratkean ja katson enemmän, mutta olisi hirvittävän mukavaa, jos saisin pidettyä kurissa telkkarin katselun.

2. Lukea tenttiin, joka on ensi viikolla. Huoh. Jos nyt tuon ohukaisen kirjan saisin lukaistua viikonlopun aikana, olisin ikionnellinen...

3. Lukea Viattomuuden aika loppuun. Se on ollut minulla iltalukemisena kesän alusta lähtien ja on ollut jotenkin hirvittävän vaikea saada sitä avatuksi aina taukojen jälkeen, joten jos sen nyt rykäisisi loppuun. Olen sivulla 216 tällä hetkellä.

4. Aloitella Kuuraa. Tai sitten jotakin muuta kirjaa, jos Kuura ei nappaa.

5. Pelata Crashista yksi erittäin v-mäinen maa loppuun.

6. Käydä koiran kanssa lenkillä ja nautiskella pitkistä unista.

Aloitan maratoonaamisen klo 21.00 tänään, tuolloin katselen Magiciansia hyvin todennäköisesti. Sitä ennen on vielä jos jonkinlaista puuhaa kotosalla. Päivittelen postausta aina ajoittain :)

19.8.2017 klo 10.55
Eilen tuli katsottua 1 jakso Magiciansia, luettua 20 sivua Viattomuuden aikaa ja vähintään 5 yritystä Crashin maata. Nyt katselen lisää Magiciansia ja sitten voisin lukea vähän siihen tenttiin, josta jo aiemmin mainitsin.

Sivulaskuri: 20 sivua.

19.8.2017 klo 18.50
Muuta tunti enää jäljellä. Päivän saldoa:
- Tenttiin lukeminen kääntyi aamulla 2.5 tunnin päiväuniksi
- Tenttikirja on edistynyt 93 sivun verran
- Viattomuuden aika on edistynyt jälleen 20 sivun verran. Ihan ookoo tulos
- Magiciansia on tullut katsottua yhteensä jo neljä jaksoa, nyt loppuu sen katselu :D
- Koira viety tunnin lenkille, pyykkikoneen käyn kohta käynnistelemässä
- Crashin maa edelleen suorittamatta. Arrrgghhh.


Tavoitteena vielä: lukea Viattomuuden aika loppuun ja tenttikirjaa vaikkapa 50 sivua (tämän illan aikana, tuskinpa muutamassa tunnissa onnistuu). Tenttiin lukeminen on vähän hitaampaa kuin muu lukeminen, kun yllättäen pitää yrittää vähän enemmän keskittyä ja sisäistääkin asioita :D

Sivu laskuri: 133

19.8.2017 klo 21.00
Lukumaraton päättyy osaltani hyviin fiiliksiin. Oikeastaan en itse nimittäisi tätä edes lukumaratoniksi. Vuorokausi tuntui melko tavalliselta vapaapäivältä enkä keskittynyt pelkästään lukemiseen vaan puuhastelin vähän sitä sun tätä.

Tavoitteista:

1. tavoite oli katsoa 2-4 jaksoa Magiciansia. Katsoin neljä eli maksimimäärän. Olen iloinen, ettei määrä ylittynyt ja sain aikaiseksi jotain fiksuakin.

2. tavoite oli lukea ensi viikon tenttiin. Luinkin omasta mielestä kunnioitettavat 93 sivua :D

3. tavoite oli lukea Viattomuuden aika loppuun, yhteensä sivuja tuli 88. Viattomuuden aika oli erinomainen klassikko ja hyvä lisäys lukemiini kirjoihin. Kertoi sellaisesta ajasta ja paikasta, johon olen melko vähän tutustunut. Ei mikään kevyin klassikko luettavaksi, vaikka pituus ei olekaan päätä huimaava. Teksti on melko jaarittelevaa ja tarina etenee verkkaiseen tahtiin.

4. tavoite oli aloitella Kuuraa. Sain kuin sainkin luettua vielä tässä muutaman tunnin aikana 50 sivua Kuuraa, mainiota! Vaikuttaa kiinnostavalta, vaikka olenkin melko lähtökuopissa. Kieli ehkä vähän häiritsee vielä, mutta luulen, että totun siihen kirjan edettyä. Monesti suomalaisia YA-kirjoja lukiessa kieli häiritsee alkuun aika paljon, mutta unohtuu siten taustalle.

5. tavoite oli pelata Crashista yksi v-mäinen maa loppuun. Ei onnistunut :D

6. tavoite oli viedä koira pitkälle lenkille ja nautiskella pitkistä unista. Molemmat kohdat suoritettu vaivatta läpi ja bonuksena nuo 2.5 tunnin päiväunet. Jaksaa taas painaa.

Aika hyvin, 5/6 tavoitteesta saavutettu. Sivumäärä jäi melko pieneksi, mutta toisaalta tarkoitukseni ei ollutkaan lukea tällä kertaa ihan niin paljoa. Huomenna olisikin sitten töiden aika.

Hauskaa ja antoisaa maratonia kaikille niille, jotka jatkavat!

Sivulaskuri: 231

3. elokuuta 2017

Maria V. Snyder: Poison Study (Study #1)


Yelenaa ollaan teloittamassa murhasta, kun hänen kohdalle osuu uskomaton onnenkantamoinen. Hänelle tarjotaan työtä Ixian komentajan maistajana. Niinpä Yelena opettelee tunnistamaan myrkkyjä ja saa joka aterian jälkeen mahdollisuuden elää pidempään kuin edellisen jälkeen. Hän saa jälleen kulkea vapaana ja kahleitta, sillä komentajan turvallisuuspäällikkö pitää Yelenaa paikallaan antamalla joka päivä annoksen Perhosen pöly -myrkkyä ja antidoottia sen verran, että Yelena selviää päivän.

Innostuin Snyderistä Touch of Powerin jälkeen ja odotin todella innolla Poison Studya. Ja niinhän siinä aina käy, että kun on suuret oletukset, jonkinlaiset ovat myöskin pettymykset. Touch of Powerissa oli melkeinpä kaikki paremmin, mutta toisaalta Snyder onkin kirjoittanut sen ilmeisesti myöhemmin ja kehitystä on varmasti tapahtunut välillä asiassa jos toisessa.

Ei siinä, Poison Study on kyllä ihan perushyvää nuorten aikuisten fantasiaa, mutta itse pidin juonta vähän yllätyksettömänä ja henkilöt jäivät liian pinnallisiksi. Tarina kyllä etenee jatkuvasti ja kehittyy kirjan aikana, mutta ennalta-arvattavuus oli aika korkea. Henkilöt myös tökkivät, Yelena olisi saanut olla vähän sisukkaampi ja Valek taas oli liian tylsä toiseksi päähenkilöksi. Sivuhenkilöistäkään ei tuntunut juurikaan olevan iloa.

Snyder on kyllä todella hyvä rakentelemaan erilaisia maailmoja ja Poison Studyn Ixia oli kyllä erinomainen esimerkki jälleen hyvästä maailmanrakennuksesta. Ixiassa hallitsee komentaja, joka on syössyt entisen vallasta juopuneen kuninkaan vallasta ja kieltänyt taikuuden ja taikuutta omaavat ihmiset maassaan. Ixiassa vallitsee tiukat lait, joita noudetaan aina kirjaimellisesti. Maailma oli todella kiinnostava, omaperäinen ja se oli erittäin helppo kuvitella päässä.

Kolme tähteä. 


27. heinäkuuta 2017

Katja Kettu: Kätilö


Takakannesta:
Kätilö on tosipohjainen kertomus suomalaisnaisen ja SS-upseerin yhteentörmäyksestä Lapin sodan kynnyksellä. Se on väkevä todistus siitä mihin ihminen on valmis rakkauden tähden.

Katja Ketun vahvaääninen romaani taikoo esiin vaietun historian, vankileirien ja saksalaissotilaiden sotamorsiamien Suomen.

Katja Ketun kieli on omaa luokkaansa, kokonaisuuden loistokas osa.


Kuten varmaan blogin lukijat ovat huomanneet, luen todella vähän suomalaista kirjallisuutta ja sitäkin vähemmän mitään tosipohjaisia sotakertomuksia. Kätilö on kuitenkin vetänyt puoleensa Lapilla ja vähän hämärällä lupauksella - en yhtään tiennyt mitä tuleman pitää.

Äitini totesi Kätilöstä, että ei oikein tiedä pitikö tästä vaiko ei, ja sama täytyy minunkin todeta. Todella hämmentävä kirja. Tunteeni heittelivät tätä lukiessa laidasta toiseen ja aika paljon sain tehdä töitä itseni kanssa, että lopulta pystyin kunnioittamaan tarinaa.

Kätilössä risteää eri aikajanoja, joiden seuraaminen oli omalla tavalla ihan hauskaa, mutta äänikirjamuodossa menin kyllä vähän sekaisin tapahtumista. Ketun rikas ja muhkea kieli sopi kyllä erinomaisesti äänikirjamuotoon eikä häirinnyt ollenkaan. Tykkäsin oikeastaan todella paljon muhkeasta kielestä, vaikka olihan kuvailu melko suureellista toisinaan.

Eniten menin hämilleni kirjan pääjuonesta, Villisilmän ja Johanneksen rakkaustarinasta, joka jätti minut enemmän pahantuuliseksi kuin mitään muuta. Juurikin rakkaustarinan kuvailussa koko homma tuntui menevän niin yli, että ärsytti ja oli vaikea uskoa kirjan tarinaan ja ymmärtää sen kaikkia aspekteja. 

Mutta kuten sanottua, hetki tätä piti sulatella, mutta lopulta tulin siihen lopputulemaan, että minun ei tarvitse pitää tarinasta tai henkiöistä tai yhtään mistään, pitääkseni Kätilöä hyvänä kirjana. Täytyy vain hyväksyä se, että ihmisenä minä näen monet asiat niin eri tavalla, että en voi asettua näiden henkilöiden asemaan mitenkään. Ainakin tarina herätti minussa monia ajatuksia ja toi sodan lähelle.

 Neljä tähteä.


20. heinäkuuta 2017

Kristin Cashore: Graceling (Graceling Realm #1)


Katsa on Graceling - ihminen, jolla on eriväriset silmät ja jotka syntyvät jonkinlaisen erityisen taidon kanssa. Toiset ovat hyviä leipomisessa ja toiset esimerkiksi jousiammunnassa. Katsalle on siunaantunut tappamisen taito, ja siitä johtuen hän on enonsa, kuningas Randallin, tappokone ja muiden likaisten töiden tekijä. Sitten Katsa tapaa prinssi Pon, pojan, jonka Grace on taisteleminen, ja Katsan elämä alkaa hiljalleen muuttua.

Gracelingissä on upea maailma, jossa on seitsemän valtakuntaa ja vähän keskiaikaistyyppinen asetelma. Valtakuntien kuninkaat eivät juurikaan tule toimeen toistensa kanssa ja kuningas Randallilla riittää omankin maan sisällä kurin pitämisessä puuhaa. Randall on toisinaan hyvinkin raivostuttava, surkea kuningas, mutta pidin siitä, miten häntä käsiteltiin kirjassa kiusankappaleena.

Monet Gracelingin lukeneet ovat valitelleet kirjan melko äänekästä naisviestiä ja täytyy sanoa, että ennen kirjan lukemista en ymmärtänyt täysin mistä on kyse. Pohjustuksena kerrottakoon, että Katsa on päähahmona vahva nainen, mutta helposti sympatiseerattava. Hän menee läpi vaikka kivestä ja hoitaa aina oman tonttinsa ja vaikka itse pidinkin paljon siitä, toki muutaman vian Katsaan olisi tietysti voinut valaa uskottavuuden lisäämiseksi.

Tämä ei kuitenkaan ole se varsinainen ongelma, vaan se, että Cashore esittää Katsan tavan elää ikään kuin ainoana oikeana tapana, jos ei halua olla sorrettu ja heikko nainen. Gracelingien maailmassa naimisiin meneminen on sama asia kuin että nainen luovuttaa oikeutensa päättää yhtään mistään. Katsa onkin päättänyt, ettei ikinä mene naimisiin, osittain toki myös muista syistä. En viitsi blogissa asiaa sen enempää avata, mutta minuakin ärsytti tämä yksioikoinen ajatus, jota kirjailija tuntui pakottavan lukijoille naisten asemasta kyseisessä maailmassa.

Mutta kokonaisuudessaan nuo mainitsemani asiat häiritsivät hyvin vähän, ja Gracelingin lukeminen oli virkistävä kokemus. Juoni soljui mukavasti eteenpäin, kirjassa oli paljon toimintaa ja Katsan kehittymistä kirjan aikana oli ilo seurata. Vähän harmistuin pahiksen heikosta rakennuksesta, mutta vain vähän.

Kaiken kaikkiaan neljä tähteä ja suosittelut nuorten aikuisten fantasiasta kiinnostuneille!

13. heinäkuuta 2017

Victoria Aveyard: Punainen kuningatar (Punainen kuningatar #1)


Mare on 17-vuotias taskuvaras maailmassa, jossa veren väri jakaa ihmiset kahteen luokkaan. Punaiset ovat köyhiä ja syntyneet palvelemaan hopeisia sodassa ja rahvaiden töissä. Hopeiset taas omaavat hirvittäviä voimia ja keskittyvät keskinäisiin valtataisteluihin. Mare on joutumassa sotilaaksi sotaväkeen, sillä hän ei omaa mitään muita taitoja, joilla voisi palvella hopeisia, kuin oman henkensä. Mare kuitenkin yllättäen päätyy hopeisten keskelle sattuman kautta, jolloin hopeisille paljastuu, että Marellakin on oma hirvittävä voima punaisesta verestä huolimatta.

Punainen kuningatar on kirja, jota olen tarkoituksella vältellyt. Arvostelut Punaisesta kuningattaresta ovat olleet melko ristiriitaisia - toiset ovat tykänneet ihan hirvittävästi ja toiset taas olleet sitä mieltä, että aika mitäänsanomaton teos. Itse ounastelin kallistuvani mitäänsanomattoman puolelle ja näin jälkikäteen voin todeta olleeni oikeassa. Punainen kuningatar oli juurikin "ihan ookoo", vähän ärsyttävä ja toisinaan ihan hauskaa hömppäviihdykettä.

Takakannessa kehuttiin tämän olevan yhdistelmä GoTia ja Outolintua, toisaalla taas Selectionia ja Gracelingia. No, tästä puuttuu Selectionin hauskuus ja päättömyys, ja GoTin ja Outolinnun toiminnallisuus. Gracelingiinkin vertaminen vaatii aika paljon mielikuvitusta. Olisin toivonut Punaiselle kuningattarelle joko kykyä nauraa itselleen tai sitten vaihtoehtoisesti parempaa tarinaa taakse. Selectioniksi kutsuminen kuvailisi kirjaa ehkä parhaiten.


Mare oli päähenkilönä hämmentävä, sillä minun oli hyvin vaikea tuntea häntä kohtaan minkäänlaista sympatiaa. Hän on katkera jo heti kirjan alussa monestakin asiasta, mutta ei kuitenkaan uppoa antisankarin muottiin. Kun Maren kyvyt tulevat ilmi, hänestä tehdään äkkiä morsian hopeisten prinssille, jotta häntä pystytään hallitsemaan hopeisten kuninkaallisten puolesta. Maren aika kuluukin suurimmaksi osaksi kirjaa opiskellen teen juomista ja hienojen naisten tapoja. Itse olisin toivonut kapinamieltä lisää Mareen ja pientä protagonistin tynkää.

Koska olin lukenut paljon kirjasta etukäteen, tiesin, että tässä on paljon perinteisiä YA-juttuja kierrätettynä eikä se nyt erityisemmin häirinnyt. Ei häiritse muissakaan YA-kirjoissa :D Enemmän häiritsi se, miten laiskasti esimerkiksi love triangle oli toteutettu. Ja tietysti se juoni... sitä jäin kaipaamaan huomattavasti enemmän kuin mitään muuta. Paljon tässä oli potentiaalia olla omaperäinen, mutta jonnekin hukkaan se kaikki valui.

Henkilöistä koukutuin kuitenkin Maveniin, jonka vuoksi tekisi mieli tarttua jopa seuraavaan osaan. Toinen vähän pelastava asia oli se, että kyllä tämän helposti sai luettua loppuun eikä lukeminen ollut varsinaisesti raskasta. Maailmanrakennus oli kirjassa myös hyvä puoli ja siitä täytyy ehdottomasti antaa pisteitä.

Summa summarum: Punainen kuningatar on kuin Selection, mutta hieman enemmän tosissaan tehtynä. 

29. kesäkuuta 2017

Maria V. Snyder: Touch of Power (Healer #1)


Avry pystyy imemään ihmisten taudit itseensä ja tämän jälkeen parantumaan niistä nopeasti. Häntä kutsutaan parantajaksi ja vielä muutamia vuosia aiemmin parantajia pidettiin suuressa arvossa Avryn maailmassa. Sitten puhkesi rutto, jota parantajat eivät pystyneet parantamaan, ja heitä syytettiin sen luomisesta. Parantajia alettiin tappamaan petoksesta muita ihmisiä kohtaan ja Avryn piilotellessa todellista minäänsä, hän ei voi vastustaa kiusausta auttaa ihmisiä. Siitä syystä hän jää kiinni parantajuudestaan ja on joutumassa teloitettavaksi, kun nuori mies Kerrick ja hänen uskolliset soturinsa tekevät Avrylle tarjouksen. He pelastavat Avryn, jos tämä suostuu parantamaan heidän ystävänsä rutolta.

Tämä oli minun ensimmäinen kirja Snyderilta ja täytyy kyllä sanoa, että olen vakuuttunut ja valmis lukemaan lisää. Touch of Power oli todella viihdyttävä nuorten aikuisten fantasia, jossa oli taikuutta ja keskenään sotivia hulluja hallitsijoita.

Pidin erittäin paljon päähenkilöstä Avrystä, joka oli omapäinen ja omatoiminen nainen. Arvostin todella paljon sitä, että hän piti itse itsestään huolen ja pystyi huolehtimaan myös muista henkilöistä siinä ohella. Hänen matkaansa kundiporukan kanssa oli hauska seurata, sillä jätkäporukan ja Avryn kemiat naurattivat useampaan kertaan ja toisaalta taas herättivät hellyyden tunteita.


Mielestäni maailmanrakennus oli myös ensimmäiseen osaan ihan riittävää. Touch of Powerin maailmassa ihmisillä voi olla erilaisia taikuuden muotoja, joista parantajuus on siis yksi. Kerrickillä esimerkiksi on metsätaikuutta eli hän pystyy puuhastelemaan kaikkea kivaa metsään liittyen. Taikuuden lisäksi maailmassa oli sellaisia kukkasia kuin Death Lilies ja Peace Lilies, joista ensimmäiset ottivat ihmisiä sisäänsä ja tappoivat heidät. Karmeaa.

Kakkososaa en kuitenkaan taida lukea sen saamien huonojen arvostelujen vuoksi. Touch of Power ei lopu onneksi cliffhangeriin, joten on mahdollista lukea vain ensimmäinen osa. Vähän tuli haikea olo, sillä henkilöt ja maailma olivat sen verran ihanat, mutta haluan pitää muistikuvani pelkästään positiivisina tästä kirjasta.


I admitted being Kerrick's prisoner was my best option at this moment. Which said a lot about my life.

22. kesäkuuta 2017

Ally Condie: Tarkoitettu (Tarkoitettu #1)


Tulevaisuuden maailmassa Yhteiskunta säätelee tarkoin kaikkea, jotta ihmisillä olisi mahdollisimman hyvä elämä. 17-vuotiaan Cassian elämässä on tapahtumassa suuria, sillä yhteiskunta esittelee hänelle hänen täydellisen kumppaninsa pariseremoniassa. Cassia odottaa mysteeristä kumppaniaan jostakin kaukaa Yhteiskunnasta, mutta yllättäen kumppaniksi onkin valikoitunut Xander, Cassian paras ystävä ja naapuri. Kun Cassia alkaa selailemaan saamiaan tietoja Xanderista, välähtää näytöllä toisen pojan kuva hetken aikaa ja Cassian pää täyttyy kysymyksistä. Tahtooko yhteiskunta aidosti hyviä asioita kaikille kansalaisilleen?

Tarkoitetussa on oikeastaan ihan mielettömän hyvä idea pohjalla ja nämä kontrollihullut yhteiskunnat ovat aina mielenkiintoista luettavaa. Harmillisesti en kuitenkaan erityisesti ihastunut Tarkoitettuun. Tarina liikkui hyvin hitaasti eteenpäin ja sen tiivistäminen muutamaan riviin saa sen kuulostamaan huomattavasti jännittävämmältä kuin mitä toteutus lopulta oli. En tiedä oliko se suomennos vai mikä, mutta teksti tuntui myös hyvin tönköltä.

Cassian maailmassa Yhteiskunnan päätöksiä ei saa kyseenalaistaa ja kaikkea vahditaan hyvin tarkasti. Kirjassa kuitenkin avataan todella vähän maailmaa ja itse jäin kaipaamaan parempia selityksiä monille asioille. Minä tykkään todella paljon scifistä ja erityisesti arvostan maailmanrakennusta niissä. Tarkoitetussa janosin jatkuvasti lisää tietoa Yhteiskunnasta, mutta en saanut juuri mitään. Lopussa olin todella ymmälläni siitä, mitä kirjassa tapahtui ja mikä tämän maailman idea oikeastaan edes oli.

Jaksan lukea vaikka minkälaista nuorten aikuisten kirjaa, jos romanssi on toteutettu hyvin, mutta Tarkoitetussa sekään ei oikein kolahtanut minun kohdillani. Alkuun empatiani olivat täysin Cassian puolella, kun muut kaverit saivat jännittäviä kumppaneita ympäri Yhteiskunnan, ja pystyin kuvittelemaan itseni tilanteeseen, jossa pitäisi hyväksyä se, että joutuisi itse menemään naimisiin friendzonessa olevan bestiksen kanssa. Yäh. Tätä aspektia käsiteltiin mielestäni todella hyvin, mutta se toinen romanssi puoli sitten taas oli minun mielestäni vähän pakotettu. 

Joten, paljon oli mielenkiintoista ajatusta pohjalla, jota ei kuitenkaan mielestäni sitten viety riittävän pitkälle tai päähenkilön tekoihin ja ajatuksiin saakka. Kaksi tähteä.


11. kesäkuuta 2017

Lauren Kate: Langennut (Fallen #1)


Luce joutuu sisäoppilaitokseen, kun hänen poikaystävänsä kuolee hämärissä olosuhteissa. Lucea epäillään syylliseksi, mutta mitään ei voida todistaa, ja niinpä vanhemmat päätyvät siihen, että Lucea täytyy pitää silmällä. Sisäoppilaitos on hyvin ankea paikka ja sen muut oppilaat pähkähullun oloisia, mutta Luce sinnittelee mukana ja löytää uusia ystäviäkin. Oppilaiden joukosta salaperäinen Daniel vetää Lucea puoleensa, mutta poika tyrmää Lucen lähestymisyritykset kerta toisensa jälkeen.

Odotukseni olivat erittäin matalat tämän Langenneen kohdalla. Kehuja ei ole juuri mistään tuutista kuulunut ja siitä syystä olen yrittänyt vältellä tätä. Olen aina ihmetellyt sitä, että elokuvat tehdään mitä idioottimaisimmista kirjoista, ja sitten, kun yritin itselleni sitä perustella, en pystynyt luettelemaan kuin muutaman kirjan. Niinpä päätin ottaa härkää sarvista ja alkaa lukemaan myös näitä välttelemiäni kirjoja. Jos joku vaikka yllättäisi.

Eikä Langennut ihan niin huono ollutkaan kuin odotin. Yksi hauska puoli kirjaa lukiessa oli se, että pääsi ikään kuin palaamaan niihin teinivuosiin. Kuuluin sellaisessa muinaisjäänteessä kuin IRC-galleria muun muassa kanavaan nimeltä "haluan aina sellaisen ketä en voi saada" tms ja se oikeastaan on tämän kirjan aihe (voisivat vaihtaa vaikka nimeksikin). Tuossa kyseisessä kanavassa oli paljon jäseniä ja kaikki tietenkin teinityttöjä. Ei Kate siis ihan metsään ole mennyt tällä huikealla sanomalla. Itse toki toivoisin nuorten aikuisten kirjalta jotain vähän enemmän.

Luce tuntuu aina huomaavan Danielin läsnäolon ja hakeutuvan hänen seuraansa, vaikka  Daniel käyttäytyykin aina todella tökerösti Lucea kohtaan. Onneksi koulussa on myös Cam, joka vaikuttaa selkeästi kiinnostuneelta Lucesta, ja piristää hänen mieltään Danielin ilkeilyjen jälkeen. Silti Daniel on mielessä aina ja tuntuu ihmeellisen tutulta.

Välillä teki mieli kyllä repiä silmät päästä, kun kirjoitus oli hyyyvin typerää:

"Cam oli niin paljon selkeämpi, helpommin hahmotettavampi. Ikään kuin Cam olisi ollut algebra ja Daniel differentiaali- ja integraalilaskenta. Ja Luce oli aina rakastanut jälkimmäistä, sitä, miten yhden ainokaisen laskun todistamiseen saattoi kulua joskus kokonainen tunti."

Tämän pätkän luettuani pidin hetken taukoa ja mietin, että mitä minä juuri luin. Kielellisesti tämä kirja oli osittain ihan jees ja suurimmalta osin sellainen, että editoijalla olisi ollut töitä.
Ehkä eniten harmitti se, että tarinassa avataan niin vähän yhtään mitään juttuja ja juoni on aika näkymättömissä suurimman osan kirjasta. Lukijana kaipaisin selityksiä teoille ja motiiveja henkilöille. Kirjassa olevat paranormaalit elementit (enkelit) eivät myöskään päässeet laisinkaan oikeuksiin, kun niistä ei puhuttu laisinkaan neljäänsataan sivuun.

Varmaan seuraavassa osassa asiat selittyisivät (tai sitten eivät), mutta itse taidan skipata sen. Jos Twilight on aivan maailman paras kirja sinun mielestäsi ja haluaisit jotain vastaavaa, niin tämä tai sitten City of Bones voisivat olla hyviä vaihtoehtoja.

Kannattiko Langenneesta tehdä elokuva? Ei. Juoni on hyvin olematon ja enkelit ovat osana tarinaa hyvin vähän. Yllätyin kuitenkin positiivisesti sillä, että kirjan lukeminen ei ollut minulle täyttä tuskaa ja taistelua. Teksti oli kevyttä ja sivut kääntyivät helposti. Pystyin jollakin tasolla ymmärtämään teinitunteilua ja toisaalta sisäoppilaitoksen elämän seuraaminen oli viihdyttävää puuhaa.



8. kesäkuuta 2017

Marissa Meyer: Winter (The Lunar Chronicles #4)

Winter on neljäs osa The Lunar Chroniclesissa ja tämä arvio voi spoilata aiempia osia.


Prinsessa Winter on Lunan kansalaisten mielestä Lunan kaunein ja kiltein olento, joskin vähän päästään sekaisin. Kuningatar Levana pitää Winteriä häpeäpilkkuna tämän hullunkuristen puheiden vuoksi, mutta sitäkin enemmän Levana inhoaa sitä, miten kaikki tuntuvat pitävän Winteristä niin paljon. Kun Winterille tarjoutuu mahdollisuus auttaa Cinderiä vallankumouksen luomisessa, Levana huomaa, että heikko ja surkea Winter saattaa olla yllättävän vahva niin halutessaan.

Winter oli todella, todella hyvä päätös tälle nuorten aikuisten sarjalle. Harvoin saa olla näin tyytyväinen. Pituutta Winterissä oli päälle 800 sivua ja se kyllä painoi jonkin verran minulla, sillä koulussa oli useampi juttu meneillään ja pientä turnausväsymystä. En kuitenkaan olisi luopunut yhdestäkään sivusta, sillä minun mielestäni näinkin huikean sarjan päätös vaati itselleen arvoisensa päätöksen ja kaikkien juonten pätkien solmimisen huolellisesti kokoon.

Winter oli ehdoton lempparini kaikista neljästä kirjasta, sillä sen juoni oli hyvin yhtenäinen, vahva ja monimuotoinen. Tässä tapahtui niin paljon. Winter ja Jacin olivat myös todella hyvät lisät jo tuttuihin hahmoihin. Winter on kaunis, mutta hän on psyykkisesti häilyväinen, sillä hän kieltäytyy käyttämästä omaa lunar-voimaansa. Jacin taas on aivan tavallinen pulliainen, palatsin vartija ja heikoilla manipulatiivisten voimien kohdalla. Tämän parin romanssi oli mielestäni kuitenkin jotenkin niin samaistuttava ja toisaalta ihana muistutus siitä, että kaikkien miesten ei tarvitse olla "super" millään muotoa ollakseen rakastettavia.

Mietin myös paljon sitä, miten hieno maailma näissä kirjoissa on ja kuinka laajasti maailmaa ollaan käyty sarjan aikana läpi. Ollaan oltu ympäri maapalloa ja nyt sitten kuun pinnalla Lunassa. Hahmoja on useampia kappaleita ja heistä kaikista tuli minulle tämän luku-urakan aikana hauskasti omalla persoonallisella tavalla tuttuja. Hyvin on onnistunut myös Meyer kutomaan aivan uudenlaisten tarinoiden lomaan vanhojen satujen pohjia.

Lunar Chronicles on siitä jännä tapaus minulle, että se on varmasti minun lempi-YA-sarja, mutta yksikään sen osista ei itsessään ole suosikkini kaikkien nuorten aikuisten kirjoista. Johtunee ehkä lopulta siitä, että vaikka kirjojen hahmot ovat oikeasti hyviä, heistä yksikään ei lopulta tullut minulle erityisen rakkaaksi. Olen myös pitkin sarjaa kokenut aina pientä ongelmaa lunar-väen uskottavuuden suhteen.

Mutta pakko antaa näinkin hienosta päätöksestä hienot viisi tähteä!




”Fine,” said Jacin, turning to Thorne. “You want to carry her first or shall I?”

Thorne raised an eyebrow. “Do you know how heavy she is?”

Cinder kicked him

He huffed. “Fine. You first.”