26. maaliskuuta 2017

Hömppäkimara: Mine Till Midnight ja The Bride

Elikkästä, tässä postauksessa puretaan minun epävirallisen, ex tempore ystävänpäivän lukumaratonin saavutuksia/aikaansaannoksia (:D) lukuun ottamatta Halfway to Gravea, jolle omistan oman postauksen tulevaisuudessa. Molemmat tämän postauksen kirjoista on historiallista romantiikkaa.

Lisa Kleypas: Mine Till Midnight 



Mine Till Midnight kertoo Amelia Hathawaysta, jolla on vaikeuksia kontrolloida perhettään. Amelia pitää itseään vanhana piikana, jonka tehtävänä on vanhempien poismenon jälkeen pitää huolta perheestään. Perheen vanhin, ja ainut tuloja saava, on Amelian veli, joka on alkoholisoitunut ja pelaa kaikki rahat uhkapeleihin. Eräänä iltana Amelia etsii veljensä jälleen uhkapelitalosta ja samalla törmää Cam Rohaniin, kiertolaiseen, joka ei voi vastustaa Amelian viatonta sulokkuutta.

Tämä oli minun toinen kirjani Lisa Kleypakselta ja ehdottomasti parempi kuin aiemmin lukemani Cold-Hearted Rake. Amelia on naissankarina hauska ja samaistuttava sekä ihanan välittömän oloinen. Cam Rohan oli kiertolaisena minulle uudenlainen miessankari, sillä harvemmin heihin olen törmännyt näissä. Romanssi kiertolaisen ja kunniallisen naisen välillä tietysti oli ongelma itsessään. Mutta näissä Kleypaksen historiallisissa kirjoissa tuo historiallisuus on aina vähän niin ja näin.

Mine Till Midgnihtissa on samaa vikaa kuin Kleypaksen Cold-hearted Rakessa eli kaikki ratkeaa vähän turhan helposti ja kirjasta puuttuu kunnollinen jännite. Juoni on myös heikohko. Itse en vaadi hömppäkirjoilta muuta varsinaista juonta kuin itse romanssin koukerot, mutta tässä oli haettu vähän muutakin sivujuonta ja se ei kyllä jaksanut kiinnostaa millään tapaa. Mutta ihan jees hömppä, ei jää mieleeni mitenkään erityisenä, mutta toisaalta en itke vertakaan tähän käytettyjen tuntien vuoksi.




Julie Garwood: The Bride


The Bridessa mahtava skottilainen soturi Alec Kincaid pakotetaan ottamaan vaimo englannista kuninkaan käskystä. Alec saa valita vaimonsa Baron Jamisonilta ja välittömästi hän iskee silmänsä joukon nuorimmaiseen, Jamieen. Alec saa vastaansa yhtä itsepäisen ja päättäväisen naisen kuin on itsekin ja kipinät lentelevät välittömästi. Kuinka käy, kun Alec on päättänyt omistaa Jamien sydämen ja Jamie taas vannoo, ettei aio antautua moiselle barbaarille koskaan?

The Bride oli aivan ihana hömppis! Skottimies, tietty vähän barbaarimainen (omistushaluinen jne) + vahvaluontoinen nainen = ihana yhdistelmä. The Bride oli todella hauska ja toisaalta juuri sopivan mittainen. Gabaldonin kanssa takeltelin vähän pituuden kanssa, mutta Bride onnistuu osumaan paremmin mielestäni asian ytimeen. Juonikin onnistui pitämään minut hyppysissään romanssin ohella, vaikka ei se tietysti nyt mikään paras ikinä ollut. Nauroin, itkin ja rakastuin. Tämä oli juuri sitä skottiromantiikkaa, josta minä sytyn.



19. maaliskuuta 2017

Jaakko Markus Seppälä: Lemen


Soheba Cityssä suuret teknologiayhtiöt hallitsevat ihmisiä ja taloutta. Kaupungissa asuva Nina on saanut toimeksiannokseen etsiä kadonnut Melinda Lee. Kun hän jäljittää naisen yhden suuryrityksen tehtaalle ja pelastaa tämän, joutuu Nina yhä syvemmälle ongelmiin. Siitä alkaa yhden naisen taistelu yrityksiä ja alamaailmaa vastaan.

Minä luen todella vähän trillereitä ja dekkareita, koska en tunnu saavan niistä oikein mitään irti. Lemeniin tartuin kuitenkin siksi, että siinä luvattiin myös sci-fiä ja tekoälyä. Erityisesti tykkään kyberpunkista scifin alalajeista ja siihen tämä Lemen sujahtaa näpsäkästi. Kokonaisuutena voisin sanoa, että pidin Lemenistä ja oli hauska lukea suomalaista scifiä, mutta trillerien ystävää minusta ei vieläkään saada.

Kirjan tarina pyrähtää käyntiin vauhdilla ja etenee kuin juna kohti loppuratkaisua. Juoni piti hyvin hyppysissään ja tylsää ei tullut. Nina oli kiinnostava päähahmo altavastaajan asemassaan, mutta toisaalta olisin halunnut enemmän motiiveja kaikkien hahmojen taustoille.

Kyberpunkissa minä rakastan erityisesti maailman ja teknologian kuvailua. Lemenissä oli sen verran kova tahti, että siinä keskityttiin enemmän jännitystarinaan ja minä olisin taas halunnut enemmän maailmanrakennusta.

Kolme tähteä ja lisää odotellessa.


8. maaliskuuta 2017

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki



Kudottujen kujien kaupungin tapahtumat ovat saarella, jossa vallitsee erikoinen yhteiskunnallinen järjestys. Nuori kutoja Eliana asuu Seittien Talossa ja löytää eräänä päivänä pihasta vieraan nuoren naisen, jolta on leikattu kieli. Tämän kummallisen naisen ihoon on kirjoitettu Elianan nimi. Samaan aikaan saarella yhä useampi sairastuu kummalliseen sairauteen. Elianalle alkaa selviämään hiljalleen naisen kohtalo, mutta samaan aikaan Eliana taistelee säilyttääkseen oman salaisuutensa, jotta voisi estää itseään joutumasta Merkittyjen Taloon, josta ei ole enää paluuta normaaliin arkeen ja kunnialliseen elämään.

Tämä oli minun ensimmäinen teos Itärannalta. Teemestarin kirja on ollut hyllyssä iät ja ajat, mutta sen kansi on niin tylsä, etten ole vieläkään saanut aikaiseksi luettua sitä. Kudottujen kujien kaupungin kansi sen sijaan on niin hieno, että ostin sen saman tien itselleni. Tärkeimmät asiat ensin jne.

Kudottujen kujien kaupungissa on todella kiehtova ja hienosti rakennettu maailma, joka riitti ylläpitämään mielenkiintoani yksistään. Tykkäsin erityisen paljon kirjan rauhallisesta, unenomaisesta etenemisestä ja siitä, että sain itsekin pohdiskella asioita. Kieli oli tosin toisinaan hieman liian koukeroista minun makuuni.

Hahmot eivät valitettavasti onnistuneet herättämään minussa erityisempiä tunteita. Eliana on hyvin aikuismainen hahmo, joka noudattaa sääntöjä tarkasti ja yrittää aina toimia oikein. Pieni ripaus  kapinallisuutta tai muuta temperamenttia olisi saattanut herättää empatiani häntä kohtaan. Olisinkin halunnut saada irti jonkinlaista tunnetta hahmoista, jotta olisin elänyt tarinassa syvemmin mukana. Toisaalta hahmojen rauhallinen asennoituminen antoi tiettyä aikuismaista syvyyttä tapahtumille ja maailmalle.

Itse siis pidän dystopiakirjoissa hahmovetoisuudesta, kun taas Kudottujen kujien kaupunki on enemmänkin maailma/tarinavetoinen. Ja kuten sanottua, maailma toimii erinomaisesti. Juoni oli ihan perushyvä, mutta dystopioita muutaman lukeneena ei mitenkään erityisen yllättävä. Tarinan rauhaisa eteneminen voi joitakin lukijoita eliminoida.

Oli hauska lukea suomalaista dystopiaa ja täytyy ehdottomasti lukea sitä lisää. Hyvin vähän olen päässyt niihin tutustumaan, mutta sekä Itärannan tässä kirjassa että Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen kirjoissa näyttää olevan tiettyjä samankaltaisuuksia. Paljon pohditaan ympäristön kautta asioita ja toisaalta maailma on huomattavasti realistisempi paikka ja hahmot maanläheisempiä. Ympäristökysymykset tuntuvat olevan suomalaisten kirjailijoiden mieleen erityisesti.